Paljon rakkautta, paljon taitoa, paljon nöyryyttä, paljon viisautta. Paljon sydäntä, tosi paljon.
Tää hetki, tää hetki, tää hetki
Meil on vaa tää hetki
Tää hetki, tää hetki, tää hetki
Meil on vaa tää hetki
Ja seuraava ja seuraava
Ja seuraava ja seuraava
Ja seuraava ja seuraava ja seuraava ja seuraava ja seuraava
Paperi T: Kesä
Mystinen kuvakaappaus (screenshot) jostain random novelliblogista . Kirjoittelija asunut vanhassa talossa järven rannalla pionit portaiden juurella rehotellen ilmeisesti sillä hetkellä.
ei-kirjaimelliseen tehtävään vakiintunut ilmaus
Paperi T:n kolmas soololevy Joka päivä jotain katoaa (2023) sisältää lähes kaikki teemat ja elementit, joita artisti, muusikko ja runoilija on käsitellyt koko elämänsä: kuolema, turmellus ja puhtaus, elämän kauhu, rakkaus, pelot ja ihmissuhteiden / eksistenssin vaikeus, perintö, kulttuuriperintö, korkea- ja popkulttuuri, ajallisuus, kirjallisuus, elokuvat; ja kuten itsekin sanoituksissa toteaa, jatkaa ja kehittelee omaa ilmaisuaan riippumatta siitä, mikä milloinkin on muotia. Paperi T:n ikioma ilmaisu taas koostuu jankkaamisesta, raivojankkaamisesta, antiteeseista, kontrasteista, monimerkityksisistä sanayhdistelmistä, kirjaimellisen rikkomisesta, sanomatta ja tekemättä jättämisestä, hiljaisuudesta, raivosta ja hellistä suvannoista, intohimoisista, jopa raamatullisista puutarhojen ja paratiisien kuvista, ivasta, inhorealismista, masennuksesta, päihteistä ja vihasta. Tuotantoja taas on leimannut harvinaisuuksien sämpläys ja tummat, syvät bassolinjat, hiphop- ja rikkobiitit ja myös kokeellisuus, pianon, suhinoiden ja rahinoiden ja erilaisten miksausten taide. Kaikki nämä elementit ovat jälleen läsnä, mutta jokin on toisin.
Muuttunut
Joo
JOo
JOoo
Joo
Joo
JOo
JOo
joo
Missä mä oon nyt kun mä tarviin sua
Missä mä oon nyt kun mä tarviin sua
Missä mä oon nyt kun mä tarviin sua
Missä mä oon nyt kun mä tarviin sua
Missä mä oon nyt kun mä tarviin sua
Missä mä oon nyt kun mä tarviin sua
Missä mä oon nyt kun mä tarviin sua
Missä mä oon nyt kun mä tarviin sua
Paperi T: Missä (2023)
Kaikki on hyvin
kaikki on hyvin
Sanot: ”Kaikki on hyvin”,
kaikki on hyvin
(kaikki on hyvin)
Kaikki on hyvin,
kaikki on hyvin
Sanot: ”Kaikki on hyvin”,
(kaikki on hyvin)
kaikki on hyvin
Kaikki on hyvin,
kaikki on hyvin
Sanot: ”Kaikki on hyvin”,
kaikki on hyvin
(kaikki on hyvin)
Kaikki on hyvin,
kaikki on hyvin
Sanot: ”Kaikki on hyvin”
(kaikki on hyvin)
Paperi T: Kaikki on hyvin (2018)
Mut tää on mun tapa rakastaa
Mut tää on mun tapa rakastaa
Tää on mun tapa rakastaa
Tää on mun tapa rakastaa
Tää on mun tapa rakastaa
Paperi T: Tapa (2015)
Paperi T:n kuvioinnin tunnistettavuutta on liikehdintä rytmien äärilaitojen yli, ultimaattisen raivojankkaamisen ääreltä – tässä albumissa ei sentään kuiskaamiseen – mutta taukoihin ja ellipsiin, kokonaan musiikista riisuttuun puhtaaseen puheeseen, luettuun runoon (esimerkiksi Ambulanssi -kappaleessa). Pulkkisen (Paperi T) rytmin taju on äärimmäistä, ja tekstistä pulppuavien merkitysten mahdollisuuksien ja tunteen kuljetus täysin virtaan antautunutta tulkintaa, melko täydellistä omien välineiden hallintaa ja oman praktiikan vuosien aikana muotoiltua kypsytystä ja kehittymistä – taituruutta. Kaavamaisuuden ja tyhjän toistelun sijaan Paperi T on luonut sommitteluun oman, tunnistettavan troopiston (vrt. Paavo Haavikon (kuollut) Puu -aihe, Uuno Kailaan (kuollut) Talo, trooppi on toiston myötä syntyvä uudenlainen ei-kirjaimellinen merkitys ja verkosto jonkun kielellisen kuvion alla ja sen muotoja ovat metafora, metonymia, antiteesi, ironia ja synekdokee), jonka alle kasvaa merkitysten ja itseensä viittaamisen tai aiemman tuotannon viittauksiin ja sen ympärillä olleeseen keskusteluun ja tulkintoihin viittaamisen merkitysverkosto. Monisyinen ”sä oot tärkee, sä tuut unohtuu” jankkailu ei sen vuoksi kertakaikkiaan liity pelkästään artistiin itseensä tai hänen isäänsä, vaan koko länsimaiseen kulttuuriperintöön, tieteen, uskontojen ja filosofien näkemyksiin elämän kiertokulusta, yhteiskunta- ja talousjärjestelmiin, selfhelppiin, terapioihin, elämätaitoihin ja sen sellaiseen, mitä on tullut tuotannoissa ja julkisuuteen lausuttua ja mitä teoksista ja niiden ympärillä on aiemmin kirjoiteltu. Lisäksi juuri tuo kyseinen toistuma asemoi levyn kantavaa teemaa, välimaaston hakemista nöyryyden, pienuuden ja merkityksen alueilta ja toistaalta rakkauden ja rakastamisen ainutlaatuisuutta, ainutkertaisuutta, katoavaisuutta, loppua, joka ei pelotakaan sitoutumisen kammon vuoksi kuten tähän asti, vaan siksi, että eräänä päivänä koittaa menettämisen ja yhteisen ajan loppumisen hetki. Katoaminen ei olekaan silloin luopumista, vaan sulautumista toiseen, niin ettei jäljellä ole enää yhtä tai kahta, vaan nolla. Esimerkiksi jumalaan, pyhään, ikuiseen, nimettömään ja sanattomaan. Miten sitä nyt sitten haluaa kukin nimitellä.
toisto
Sanoitusten rytmi, toiston kohosteisuus, kuten vaikka “mun tapa” tai “kaikki on hyvin” biisissä, paitsi luo kauniin kuvion, ulottaa tulkinnallista diversiteettiä jatkomoon oman ajattelun kehittelyssä ja kehittymisessä, myös dialogisuutta ja interteksuaalista muiden kirjoittajien teksteihin. Toistelu on myös ikään kuin kysymistä, taivastelua, vakuuttelua, ja transsimaista jankkaamista pois tästä hetkestä. Tai saman asian ottamista esiin aina uudelleen kuin uudessa valossa, muistamisen ja oppimisen mielessä. “Kertaus on opintojen äiti”, sanotaan. Miikka Koiviston, Samuli Kukkolan, Artturi Tairan ja muiden muusikoiden herkistynyt tuotanto seuraa musiikin yhteisen tajunnan tilassa tekstien rakenteita; sämpläykset ja looppaaminen, pätkitty puhe ja kesken jäämisen tunnelma, tökkivät sanat ja soundit, sinfoniaalinen pauhu ja tekstistä tihkuva tarkoittaminen ja tuska, hellyys ja keväinen tihku ja läpi valuminen kulkevat tekstin ja Pulkkisen tulkinnan kanssa käsi kädessä, yhdessä, saumattomasti, siten että maiseman ääriviivat ja yksityiskohdat ovat kadonneet, ja jäljellä on vain yhteinen haamuhorisontti – synnyttäjien, luojien, ei-läsnäolevien haamun ja hengen leijuessa kaiken keskiössä näkyvästi, näkymättöminä tietenkin.
Pelkän räppäilyn, tekstin ja runoilijuuden sijaan albumissa on kysymys usean taiteilijan ja erilaisen aineksen yhteensulautumasta jazzmaisesti, häkellyttävän esteettiseksi, tahrattomaksi ja eheäksi teokseksi – olematta silti ”virheettömyydessään” lainkaan tylsä. Jos musiikin tuottamista, sämpläystä, kuvataidetta, räplyriikkaa, runoutta, spoken wordia ja valokuvaa tai niiden luomista yhdeksi teokseksi voi kutsua jazziksi, niin sitä eheä, soljuva Joka päivä jotain katoaa todellakin on.
jazz
1 of 2 noun ˈjaz often attributive
1
a
: American music developed especially from ragtime and blues and characterized by propulsive syncopated rhythms, polyphonic ensemble playing, varying degrees of improvisation, and often deliberate distortions of pitch and timbre
b
: popular dance music influenced by jazz and played in a loud rhythmic manner
2
: similar but unspecified things : STUFF
that wind, and the waves, and all that jazz — John Updike
3
: empty talk : HUMBUG
spouted all the scientific jazz — Pete Martin
jazzlike adjective jazz
2 of 2 verb jazzed; jazzing; jazzes
1
a
: ENLIVEN —usually used with up
b
2
: to play in the manner of jazz
1
: to go here and there : GAD
2
: to dance to or play jazz
tauot / ellipsi
ikuista myös se minkä jättää
…nii.
koherenssi
Ylitsevuotava selvitys samasta asiasta lukemattomista kulmista on kuin keskustelu, josta kuulemme vain toisen osapuolen sanoman: kuin levyn kertoja vastaisi tuhansiin argumentteihin ja kysymyksiin aiemmasta, kuin näkymättömälle kuulijalle, eräänlainen selitys ja anteeksipyyntö, muutoksen kuva, pitkän hiljaisuuden aikana ajateltu, jotain hyvin yksityistä, mutta yleisesti jaettua; kaiken tuon tulkutuksen toinen ääri ovat tauot, kesken tai tökähtäen päättyvät sanat, ellipsi, eli se mitä ei sanota. “Missä sä oot nyt ku, nii.” Levy on kuin joki, jonka uomissa lempeät suvannot liikahtavat eteenpäin ryöppyäviksi koskiksi ja rajuksi kuohuksi, kuivempiin kohtiin ja niukkuuteen, seisovaan tummaan veteen, lampiin, risteytymiin, alajuoksujen ja räme-aluiden suonistoon vääjäämättä läpi ja esiinpuskevalla voimalla, brutaalin ja villin arvaamatona ja silti hallittuna, hillittynä, kauniina ja tajuttoman eheänä, elämää antavana kokonaisuutena.
Antiteesi: arkinen / ylevä
jäätelöauton, Lamborghinin, ambulanssin ja hiekkalaatikkomaisen kehikon, muiden arkisten ja banaalien kuvien äkillinen, loukkaava tuominen keskelle jumalaa, kuolemaa ja ikuisuutta, veren perintöä, kohtaloa ja muita syviä ja yleviä aiheita on ehkä kantavin rakenne Paperi T:n tuotannossa. Tässäkin musiikki ja sen tuotanto kulkee saumattomasti tekstin ja tulkinnan rytmin kanssa: tapa millä kaikkein ajankohtaisin popsoundi, jazzin logiikka ja kokeellisuus on liimattu yhteen, tekee levystä sulavaa ja miellyttävää, ravistuttavaa kuunneltavaa raskaan ja ”vaikean” sijaan, korkean taiteellisen tason kärsimättä siitä vähääkään. Radoiltaan nyrjättävät banaliteetit, ilmeisen rikkominen, kliseet, naurettava taidokkuus. Kirjallisuudentutkimuksessa kontrastin ja yllättävyyden käyttöä kutsutaan antiteesiksi. Antiteesejä on hyödynnetty etenkin retoriikassa ja lyriikassa ja usein ne luovatkin koko runon rakenteen perustan. Antiteesien avulla voi painottaa keskeistä tematiikkaa, rytmittää runoa ja luoda yllätysmomentteja. Esimerkki antiteesien käytöstä modernissa runoudessa on T. S. Eliotin (kuollut) runo ”The burial of the dead” (Kuolleiden hautaaminen), joka sisältyy kokoelmaan The Waste Land (1922, Autio maa). Runossa mm. asetetaan kevään tulo ja uuden kasvun syntyminen vastakkain kuoleman kanssa.
Vain namedroppailu on vähentynyt Paperi T:n tunnusomaisista elementeistä levyllä. Vain muutamia nimiä tippuu: poikkeuksellinen, taiturimainen esseekirjailija Joan Didion (kuollut), joka voitti National Book Award for Nonfiction -palkinnon 2005, ja oli sekä National Book Critics Circle -palkinnon että Pulitzer-palkinnon finalisti teoksellaan The Year of Magical Thinking, joka julkaistiin vuoden hänen aviomiehensä, kirjailija John Gregory Dunnen (kuollut) kuoleman jälkeen, ja multimiljonääri, lentäjä ja leffatuottaja Howard Hughes (kuollut), joka asui mieletään vaurioituneena, huumeriippuvaisena ja yliherkkänä hotelleissa elämänsä viime metreillä sekä menehtyi lentokoneessa: ”His reclusiveness and possibly his drug use made him practically unrecognizable. His hair, beard, fingernails, and toenails were long—his tall 6 ft 4 in (193 cm) frame now weighed barely 90 pounds (41 kg), and the FBI had to use fingerprints to conclusively identify the body. X-rays revealed five broken-off hypodermic needles in the flesh of his arms.To inject codeine into his muscles, Hughes had used glass syringes with metal needles that easily became detached.”, kertoo Wikipedia.
retorinen keino, jossa kieltä käytetään kuvaannollisesti eli kirjaimellisesta merkityksestä poikkeavalla tavalla
Metonymia on metaforan kaltainen, runoudessa yleinen ja Paperi T:lle tunnusomainen ilmaisun tapa, jossa esinettä tai ideaa kuvaava sana korvataan joko konkreettisesti tai abstraktisti sille sukua olevalla sanalla. Roman Jakobson (kuollut) esittää teoksessaan Two Aspects of Language and Two Types of Aphasic Disturbances (1956), että romanttinen ja modernistinen runous ovat suosineet metaforaa; sen sijaan realistinen (romaani) käyttää pikemmin metonymioita, ts. kertoja usein poikkeaa metonymisesti henkilöhahmon kuvauksesta tilanteenkuvaukseen ja juonesta atmosfäärin kuvaukseen. Hiipuvat lapsuudenkesät ja leikin ilon katoaminen ilmenevät riipaisevasti näennäisen liittymättömien anekdoottien, jäätelöautojen ja kehikoiden kuvilla esimerkiksi kappaleessa Ambulanssi:
Mul on unelma
Et mullaki ois unelma
Ku ollaan vaa
Kuollaan vaa
Pitää keksii jotaki
Syntymässä peritty ilo
Vähenee kokoajan
Toisinaan jäätelöauto yhä
Kirkuu ambulanssin sisällä
Mieti, joku makaa nyt ambulanssissa ja
Kattelee kai kattoo ja miettii palavereja
Se muistelee matkoi ja kaikkee mitä ei ehtiny kokee
Se miettii sen arkee
Sitä koko kehikkoo
Pienenevää kehikkoo
Paperi T: Ambulanssi (2023)
Samalla teksti laajenee pohdinnaksi työelämän oravanpyörässä raatamisen merkityksettömyydestä ja aikuisten tärkeilyn lapsellisuudesta, länsimaisesta tyhjyydestä ja tylsistymisestä kuoleman tai ehkä sairauden äärellä. Tai rakkauden? Tärkeysjärjestysten horisontissa ulvovat yössä siniset sireenit, ja vaikkei tuo mikään metsäpalo olekaan, ainakin melko erikoinen diskovalo. Metonymiat ovat eläinfaabeleiden ohella perinteisesti olleet erityisen suosittuja aikoina, jolloin on ollut aihetta esimerkiksi sensuurin tai tapakulttuurin takia käyttää asioista kiertoilmauksia. Toisin kuin metafora, metonymia edellyttää rinnastettujen asioiden yhteyden tunnetuksi ja jo olemassaolevaksi. Nykyään, äärimmäisen kilpailun ja psykoottisen itsekkyyden, rehottelevan rikollisuuden sekä niistä seuraavien palkintojen aikakaudella metonymiaa käytetään myös toisentyyppiseen vaientamiseen ja vaikenemiseen.
Ja sen alalajia synekdokeeta (Kreikan synekdokhe, eli yhteisymmärrys). Synekdokee on retorinen kuvio, jossa esine tai käsite ilmaistaan käyttämällä osaa kokonaisuuden asemesta tai – harvemmin – kokonaisuutta osan asemasta. Synekdokee on esimerkiksi ilmaisu ”meidän jokapäiväinen leipämme” (leipä ylipäänsä elossa pysymisen vertauskuvana). Synekdokeella voidaan viitata myös muunlaisiin korvaavuuksiin: syy korvaa seurauksen, valmistusmateriaali korvaa esineen, astia korvaa sisällön. Paperi T:n levyllä esimerkiksi ihan jokapäiväinen veremme, toistuva sana veri kuvastaa kaikkea punaista mikä virtaa, punaviiniä, Bela Lugosia (kuollut) ja draculaa, subliimin ja äärikokemusten tavoittelua, atavismia ja arjen ahdistavuutta, vampyyritekstejä, verenimentää bisnesmielessä, yli-innokkaita faneja, kuppaamista, hyttysiä ja parasiitteja, sydänverta, verenperintöä ja perimässä olevaa vääjäämätöntä jatkumoa, verivalaa – ja rehellisyyttä, Jeesuksen ristille panemista, kuolemaa ja ehtoollista ja miksei käärmeitä, antiikin kreikkaa ja sotia.
Ja sitten lopuksi siihen Isään. Isä, taivaan isä ja ihan todellinen, isänä ja lapsena olon yhtäaikaisuus. Joka päivä jotain katoaa -levyllä isä kuolee ja katoaa tai muuttaa muotoaan sisältä ja ulkoa, mutta isyys jatkuu itsessä, eikä siitä tule pääsemään eroon: perheen sijaan omat lauseet ovat lapsia, jotka elävät sellaisiin elämässä eteenpäin. Isän takia ei ole uskaltanut edes rakastaa eikä sitoutua, mutta isä kuolee sisältäkin; on jonkun uuden aika, vaikka siis mikään ei silti muutu kuitenkaan, ota tai jätä, tässä ollaan, levy tuntuu sanovan. (laita johonkin että oidipuskompleksi, isänmurha ja suomiräp tai älä sittenkään). (Mainitse eepos kodin ulkopuolisen sotatilan kuvauksena, ja tragedia perheen sisäisen, mutta älä). (Mainitse anagnorisis (ihan valtava),
- the point in a play, novel, etc., in which a principal character recognizes or discovers another character’s true identity or the true nature of their own circumstances.”we see the tormented figure of Oedipus come to recognize the truth in a classical moment of anagnorisis”
no joo.
Isommassa mittakaavassa levyn katoavaisuuden ymmärtämisen ytimessä on koko kehittymisen idean mielekkyyden kyseenalaistaminen, jonka taustalle voi asetella ilmastonmuutoksen, pandemian ja kapitalistisen, kasvuun ja kuluttamiseen perustuvan yhteiskuntajärjestelmän murtumisen, koko kehityksen narratiivin murentumisen ajankuvana, kollektiivinen havainto: “tää ei johda mihinkään”. Havahtuminen siihen, että pyrkimyksistä ja kovasta työstä huolimatta ollaan puskettu väärään suuntaan, mutta ei pessimistisen ja luovuttaneen kehikossa, vaan vapauttavan tajuamisen vallassa.
Entisestä irroittamista, murentuvaa ja tomuksi muuttuvaa sormien välissä. Sitä on aikuisuus: hellittämistä, ajan rajallisuuden ymmärtämistä, ei opettelua, ajelehdintaa vaan osaamista ja tekniikoiden hallintaa, olemista, elämistä, sisäistä rauhaa, ei pelkoja. Olemista peloista huolimatta, ei niin hirveästi menetettävää sittenkään, kaiken menettämisen silmänräpäyksen äärellä, keskellä siinä, horisontissa, ristikuvassa.
Monitaiteinen, maan parhaimmistosta koostuva työryhmä on luonut kokonaisteoksen, joka ryöppyää normaalin pop/suomiräplevyn kehikon yli ja heijastelee isompaa murrosta taiteentekijöiden ja rajojen katoamisen suhteen. Miikka Koiviston järjettömän upeat ja ajatellut tuotannot yhdessä muiden taiteilijoiden kanssa, typografia ja yksinkertainen mustavalkoinen, harmaa kuvataiteilija Karo Hellbergin kädenjälki, Tero Ahosen eleettömät ja herkät valokuvat ja visuaalinen työ sekä levyn kantena toimiva edesmenneen isän mustavalkoinen maalaus ovat oma kannanottonsa jatkumiseen, variaatioihin, kehittelyyn ja perintöön, ja täydentävät levyn kokonaisuutta, joka on kiitollisuuden ja arvokkuuden täyteinen kunnianosoitus ja muistokirjoitus isälle, sellaisena kuin hän oli, sellaisena kuin hän on.
Ehkä kauniimpaa elettä ei kuoleman äärellä, josta elämä valuu läpi, juuri voisi kuvitella.
totuus 