Kolmas kerta toden sanoo, sanotaan
Kannen kuva: Tero Ahonen, Universal
(kuvakaappaus, screenshot)
Kaikki on myytävänä, jopa oman isän kuolema.
PME indie -levy-yhtiön julkaisuista tuttu häikäilemätön tunteilla rahastus ja laskelmointi saa kauneimman kärsijän kruununsa lafkan Head of A&R:n tekemän, uuden, kolmannen Paperi T -julkaisun Joka päivä jotain katoaa -albumin myötä. Ennakkoon varoituksena aiemmin tullut PME:n Lauri Haavin mummo -kappale, levyn julkaisijoiden, levy-yhtiöiden (ja koko musa-alan) pitkän linjan loismainen ympäristön hyödynnys ja kuppaaminen, kauppamiehen toisaalta rehentely rahoillaan, toisaalta mainospuheen tasolla oleva kertojan luotettavuus kukkii täyteläisenä Joka päivä jotain katoaa -levyllä, kun kaikki on myytävänä, isän, mummon kuolema, rakkaus, perhe, oma elämä, kaikki tärkeä, kaikki.
Paljonkohan sielu maksoi? Silleen konkreettisina numeroina, kolikkosateena pankkitilillä. Siellä, mistä joka päivä jotain katoaa.
No. Jos tämän ensityrmistyksen pystyy sivuuttamaan, jäljellä on silti vain kylläkin yritteliäästi ja virheettömästi tuotettua ja myyvää popmusiikkia, höysteenään kovin keittiöfilosofinen mietelausesoopa(/soppa). Modernin ajan tulinen saarnamies ja suoraan sanoja Paperi T on yhtä pateettinen kuin aina ennenkin, nyt vain keskiluokkaisen ja aikuisen kaavun alla, ehkä rivarista käsin, eikä tunnusomainen kyyninen happamuus ole lieventynyt lainkaan, tietenkään, koska se on brändin ydin. Vilpitön Paperi T olisi sama, kuin Käärijä menisi esittämään Cha cha chaan pukeutuneena johonkin ihan tavalliseen, vaikkapa harmaaseen huppariin ja seisoisi lavalla vain tönkkönä ja arkana paikallaan. Mistä lie sivumennen sanoen tuo kaalimatomaisen perhosentoukan, bossanovan ja dokaamisesta kiinni pitämisen pyhä kolminaisuus ajautunut tohon coco maailman valloittaneeseen kappaleeseen! Jännä.
Hukassa ja syvällä halveksunnassa levyllä ollaan ihan ensi tahdeista lähtien.
Albumin avaa Missä, eli miten sanotaan haloo odotuksille kun soitetaan banaanilla nuorelle bisnesmuusikolle. Siis tarkoitan, että mitä muuta sitä voi ees odottaa, haloo. Laskelmoitua pilkkaa, ivaa, au revoir, sen sellasta. Je t´aime vain puuttuu listasta, mutta onneksi, ihan kaikkea ei sentään tahrata. Museossa jo pölyyntyneen tai sanotaanko eläkkeellä lojuneen Paperi T:n keskiluokkaistunut ja ikääntynyt paluu ja yritys ns. nuoren miehen vimmasta, flow:n raivo huijatuksi tulemisen tunteesta mahakkaan ja oman elitistisen kulinarismin muodostaman umpikujan äärellä tuntuu pikkaisen pakotetulta, siis päälle liimatulta, hurjalta kuin hetki Triangle of Sadnessin trailerin parissa (köökissä lähinnä naurattaa). Pahimmillaan sanoituksessa ollaan taas jonkin ihan toisen tulkinnan äärellä, josta tulee mieleen muinaishistoriallinen, varttuneen väen muistama ja before -ajanjaksoon sijottuva triplasipuliepisodin jälkikommentoinnin ylipainoarvo, myynninedistämisen tai ehkä alkeellisten defenssimekanismien merkkinä. Voi vaan kuvitella miten lähes nelikymppinen, teostopalkittu tuplaesimies, -päällikkö ja entinen outsiderartisti raahustaa toimistolla umpitylsistyneenä radikaalin ja piristävän “Stop making sense” -kahvimukin kanssa palaverista toiseen ja sitten menee varmaan taksilla laadukkaasti sisustettuun, tässä kuviteltuun kotiinsa kuuntelemaan hieman aistikasta jatsia. Ilta-aurinko maalaa olkkarin seinän maalauksia uudella tavalla ja ilmassa leijuva pöly kimmeltää hieman viihteeksi. Tiskokone pitäisi tyhjentää. Aamulla aikainen herätys taas. Superlaiha vaimo tulee iltatöistä ja sitten he katoavat toisiltaan kokonaan kotinsa lakanoihin, koska ovat niin laihoja.
Viha, rajuus ja intohimo on joskus pakko keksiä. Tai muistella. Missä se on nyt, kun sitä tarvitaan? Unelmoida, lavalle lentäneistä alushousuista, hullusta nuoruudesta silloin joskus kultaisella 2010 -luvulla. Keskiaikaiseksi muuttuneessa elämässä ei auta edes Eedelmanit laivalta, sillä vaimo ja tiskit odottavat jopa toisessa galaksissa.
“Mullon unelma”
Paperi T, Ambulanssi
Levyä myydään isän koskettavalla kuolemalla – Helsingin Sanomain arvion otsikossa iloittiin kyynisyyden ja vertauskuvien jääneen ja Soundin vastaavassa oli jotain jumalointia rohkeudesta olla helpottunut kuolemasta. Kuitenkaan valtaosa levyn biiseistä ei käsittele ollenkaan edesmennyttä isää vaan (taas kerran) oma itseä, rakkautta ja parisuhdetta, sekä niitä kaikille jo läpeensä tuttuja henkilökohtaisia neurooseja ja miehen ja omakuvan rakentamista savesta, ullakolla mätänemässä muotokuvat (vihdoinkin luettu Oscar Wildeä tai ainakin katottu Wikipediasta).
Tiedättehän, myrkkykukat, Aku Ankka, ja muut lasten yleisimmät traumat 90 -luvun lama-aikojen alussa. Murhatut leffatähdet, ja veren hurma ja sellainen, tämäkään ei liity isään, vaan viihdebisnekseen, missä oma kädenjälki muistuttaakin todella kahluuallasta hotellin edessä, joka ei ollutkaan läpipaskaa, vaan itse vuodatettua verta, jalkoihin jääneitä, tallautuneita ihmisiä, perheitä, ihmiskohtaloita, (ketsuppia todellisuudessa), silleen leikisti, koska sympaattisuus ei ole hyvää bisnestä eikä muutenkaan aiheuta kukkulan kuninkuutta.
Levyä leimaa läpeensä elokuvamainen ote, jossa kulttuurivasemmiston tuntema ylemmyys ja inho on maskeerattu kypsäksi aikuisuudeksi ja ehta kokoomus- jenkkilämäinen bisnescoachmentaliteetti älykön rankan elämänkokemuksen tuoman viisauden lomasta lausutuksi raakarehelliseksi motivaatiopuheeksi faneille; puheeksi, jossa vilahtelevat harmaa mustan ja valkoisen sijaan, horisontti eli joku keskirealismi ilman maisemaa, sellaisenaan ottaminen ja muutenkin tässä on menty tosi sekaisin, että mikä olikaan alunperin kenen sanomaa. Sanoisimme Taidejulkaisu Totuuden konttorilla, että lainaa tai varasta, mutta älä jälkikäteen radiossa ja festivaalilavoilla rahasta, varsinkaan hölmöjä, jotka eivät tietoisesti halua puolustautua tällaisen ryöstön edessä ja edustavat läpikotaisin rauhaa ja rakkautta, käärijää ilman kääryleitä ja juomia, kahta kättä, kämmentä, ojentuvaa, aukojaa.
“Häähetki
Häähetki
Hääki hetki
Meil on vaa häähetki
Ja seuraava ja seuraava”
Paperi T, Kesä
Loput tekstit, jotka eivät liity levyn kieltämättä hyvin mielenkiintoisen päähenkilön omiin neurooseihin, eivät nekään kovin paljon käsittele todellista isää, vaan isän näkökulmasta ja roolista omia aikaisempia tekstejä ja omaa olemista. Aika ei kultaa ja tekstistä valuu läpi harmi siitä, että ikääntyy ja ei tule oltua ajaton legenda ja ikuinen, pelkän tämänhetkisen galaksien ja vuorten kuninkuuden sijaan.
Tarkastelemme seuraavaksi tekstianalyysin tukena Turun yliopiston julkaisuja (Annales Universitatis Turkuensis, scripta lingua fennica edita, Sarja – ser. C osa, Tom. 349) Niina Hämäläisen tutkimuksesta Yhteinen perhe, jaetut tunteet: Lyyrisen kansanrunon tekstualisoinnin ja artikuloinnin tapoja Kalevalassa lukua kuusi (6.Kosinta, perhe ja vaaralliset suhteet: Mies vailla vaimoa muttei itkua). Hämäläisen mukaan varjot ja menneisyydessä tehdyt virheet vainoavat myös Kalevalassa Väinämöistä: ”Ohoh sinua, ukko utra, / kun et tuntenut piteä / Vellamon vetistä neittä, / ahon lasta ainokaista!” (UK 5: 129−133). Väinämöinen myös itse tunnustaa iäkkyytensä:
Olipa minulla mieltä,
ajatusta annettuna,
syäntä suurta survottuna,
oli ennen aikoinansa.
Vaan nyt tätä nykyä,
tällä inhalla iällä,
puuttuvalla polveksella
kaikki on mieli melkeässä,
ajatukset arvoisessa,
kaikki toimi toisialla.
(UK 5: 170−179.)
Tulkinnat Kalevalasta eivät ole kuitenkaan keskittyneet korostamaan Väinämöisen koomisuutta höperönä kosijana, vaan jos ovatkin häiriintyneet tästä sankarin alemmasta puolesta, ovat pahoitelleet vakavan Väinön surkeata ongintareissua (ks. Krohn 1883; Niemi 1925). Kuten Seppo Knuuttila (1981) huomauttaa, kansanrunoissa Väinämöisen hahmo elää monipuolisempana, sankarina ja narrina, kun taas Kalevalassa Lönnrotin tulkitseman Väinämöisen piirteissä korostuu lopulta ylevyys ja tieto. (Vrt. Pohjolan neito, jonka kauneutta ja olemusta kuvataan tuonpuoleisen kuvilla: ”yön tytti, hämärän neiti”; ”lihan läpi luu näkyvi, luun läpi ydin näkyvi” (Molarius 1999b: 141−142). Ainoon yhdistyy tuonpuoleisuus vasta kuoleman jälkeen.), kirjoittaa Hämäläinen.
Veri ja galaksista toiseen lähtevä viesti Paperi T:n ja levyn muiden tekijöiden tekstissä, oman veren laskeminen ja juonti, ”vampyyrin kohdanneen” uhriaseman narsistinen mielihyvä, kuoleman ja ehtoollisen, toisen puolesta kuolemisen kuvilla leikittely vaikka oikeasti kukaan muu ei ole kuollut kuin oma isä, on paitsi aika loppuunkalutun henkilökohtaisen teeman ja aiheen käsittelyä, myös suoraa jatkumoa (toistoa) Ruger Hauerin aikana keksittyihin juttuihin, sekoiluun ja laajemmin huumeräppipiireistä viljeltyihin kielikuviin, koodeihin ja salaisiin sipulijuttuihin, huonosti piiloteltua torahampain piikittelyä ja silkkaa kaksin käsin juomista kiinni pitämistä. Siis oikeasti siinä lasissa oli ihan tavallista punkkua lähibaarissa, ei verta. Myös unessa.
Luontainen liioittelu, vituiks meno ja dramaattisuus on kuitenkin sekin osa myyväksi ja hyväksi todettua brändiä. Ullakolla mädäntyvän muotokuvan laajenemiselle perhepotretiksi, sävyihin ja sukupolviselle jatkumolle löytyy myös kansantaiteen perinteestä freudilainen selitys:
Tuo on lieto Lemmin poika,
Kasvoi koissa korkeassa,
Luona armahan emonsa
Laajimman lahen perällä,
Kaukoniemen kainalossa.
Kaloin siinä Kauko kasvoi,
Ahti ahvenin yleni.
Tuli mies mitä parahin,
Puhkesi puna-verinen,
Joka päästänsä pätevi,
Kohastansa kelpoavi;
Vaan tuli vähän vialle,
Tavoiltansa turmiolle:
Ain’ oli naisissa eläjä,
Yli öitä öitsilöissä,
Noien impien iloissa,
Kassa-päien karkeloissa.
Kalevala (vuoden 1849 painos), Yhdestoista runo: “Retki Turkuun”.
Ainoastaan levyn viimeinen biisi Ehkä on ihan siedettävä, mutta sekin vaan koska jäljittelee Portico Quartetin Winding Snakea ja lopussa on urkumusaa.
Siitä toinen tähti.
⭐️⭐️
totuus 