Fuji no yuki / Rosei ga yume o / tsukasetari
Fuji-vuoren lumi / Rosei unen / rakensi
Matsuo Basho
Markus Konttinen: Pohjoisen valossa syntyneet. Forum Box, 10.2.-5.3.2023
Rakas Maalaus
Tilassa on tuoli ja likainen seinä, ulkona kimmeltäviä auringon säteitä.
Katsot minua, tässä olemme, sinä ja minä.
Teet minut näkyväksi hiljaisuudellasi.
Katseet puhuvat.
Maalauksessa näkyy jonkunlainen patti tai möhkäle, jossa on poikkiraidoin eri värejä, monessa kerroksessa ja siten, että värit valuvat virtana teoksen alareunassa. Öljyväriä on kankaalla haaleana, herkkänä ja tarkkana raitana, tasaisena pohjana, ja paksuna kerroksena. Se ei esitä mitään. Eikö maalaus, joka ei esitä mitään, siis ei viittaa mihinkään taiteen symboli- ja merkityskentässä, ole ensinnäkin mahdoton ja toisekseen, tylsä? Jos taideteos ei esitä mitään, merkitseekö se mitään? Onko se askel ulkopuolelle, ei tekijän, vaan teoksen kuolema, vai kertakaikkiaan jotain ihan muuta, puhdas värin ja valon alkumuoto?
Viereisessä taulussa olevassa patissa on syvä, tumma merensininen viiva silmäaukon kohdalla. Siis tosiaan, muotohan on sama kuin muotokuvassa kasvoista, jos päässä olisi kypärä. Ja meri on kyllä tosi sininen. Se voisi esimerkiksi näkyä avoimesta hotellin parvekkeen ovesta tummuvassa yössä, kun joku pariskunta tanssii ja ohut verho huojuu yötuulessa (laita johonkin Frank Sinatra), ja merenpohjassa lojuvat hunajakennomaiset merisienet, joista luonnon pesusieni valmistetaan, huokoisen reikäisenä ja rauhallisena. Ja nyt kun tosiaan tarkastelee ihmeellistä hehkua ja valoa seuraavassa patissa, näennäisen sattumanvarainen tai virheeltä vaikuttava, hentoja värivalumoja valuttava viiva muistuttaa suljettuja silmäripsiä, ja koko pahkura muotoineen onkin aihio naisen tanssivasta kehosta, ja tuo vihreä on tuuhean homeen värinen, se on sammalmättäitä, karhuja, puolukoita, ja koko tämä huone, kuin Marja-Liisa Vartion Nainen maisemassa runo, ja haalean aroniamarjalla värjätty kangas, kyynelten vuo, tanhunauhojen paulojen jatkumon sitoma. Ruohonvihreät, auringonkehrät. Ja ne möhkäleet jatkuvat, suitsukkeen tuoksuiset itämaiset purkit ja tupsut, kirjonnat, salaiset rasiat, kukkulat ja aavikon dyynien huiput. Kaktuksen juuret, meren syvän siniset aavistukset, välimerellinen valkoinen kalkkiseinä. Postikortteja…
Ja lisää. Seinästä työntyy heristävä nyrkki pastillista, värien nuija, huutomerkki. Toisto, toistuma. Ikkunat, ovet, pyhät kirjat, seinät, aukeavat, väriuomat, tulenlieskat, sedimentit, kerrostumat. Leivokset, ihmiskasvot, vuosisadan, kahvikuppien kilinät, pehmolelujen muppetshown huopaiset hampurilaisseinät, moskeijat, termiitit, soitinten kielet, helisevät kaaret ja kultaiset, kaikki kaikki. Patti, paise, työntymä, sieni, profiili, takaraivo, kenkä. Kypärä. Daft Punk.
Ja alareunojen värivanat, kyyneleet liikutuksesta, ilosta, surusta. Taiteen, kauneuden, eletyn elämän, menetyksen, kiitoksen, verisen, syntyneen, kukkavanojen, palaamisten, luopumisen, kantamisen, jatkumisen… ”Näyttelyssäni näkyvät valon synnyttämät ja värin energian muovaamat elävät muodot, maalauksen kielen kautta.”, kirjoittaa Markus Konttinen itse taiteilijan lausunnossa Pohjoisen valossa syntyneet – näyttelystä.
Ja eläviltä teokset tosiaan vaikuttavatkin. Matka kultaiselle huipulle, Toisin valoisa, Uhma, Valon kaulan kautta, Punastunut, Näkyvä maailma: kukkulamainen muoto on samantyyppinen kuin selkärankaisen alkiolla, kuin olisi saatu näkyviin jonkinlainen alkumuoto, kantasolu -ameeba, alkio, aavistus, kaikki mahdollisuudet sisältävä hahmotelma. ”Teet minut näkyväksi hiljaisuudellasi”, kirjoittaa Markku Konttinen, ja niin maalaus tekee katsojallekin.
Biologian oppikirjoista voi lukea, kuinka eläinlajien alkioiden kehitysgeenit ovat pääpiirteissään samanlaisia, vaikka eläinlajit ovat ulkonäöltään ja ominaisuuksiltaan hyvinkin erilaisia. Aikanaan oli melkoinen yllätys, kun huomattiin, että sukkulamadon ja ihmisen ohjelmoitunutta solukuolemaa säätelevät samat geenit. Myös kudosten tunnusomaisia piirteitä säätelevät homeoottisen geeniperheen jäsenet ovat pääpiirteissään samoja banaanikärpäsestä ihmiseen. Ne jopa sijaitsevat kromosomistossa samassa järjestyksessä kummassakin lajissa – joskin monistuneina ihmisessä. Selkärankaisten alkiot muistuttavat alkuvaiheissa toisiaan, koska niillä on sama alkuperä. Vasta eriytymisen, ksilönkehityksen edetessä erot eri lajien alkioiden välillä alkavat kasvamaan. Solua, joka pystyy jakaantumalla tuottamaan uusia kantasoluja sekä erilaistumaan toisenlaisiksi soluiksi, kutsutaan kantasoluksi.
Olemme silti enemmän samanlaisia kuin erilaisia, esimerkiksi ihmisen perimä sisältää 3 biljoonaa rakennusosaa, joista yli 99 prosenttia ovat kaikilla samoja. ”Ihmisen ja kärpäsen aivojen ydinosien rakenteet ovat hämmästyttävän samanlaisia. Niveljalkaisten ja selkärankaisten aivojen ydinosat kehittyvät alkion kantasoluista”, on esimerkiksi Helsingin Sanomat kirjoittanut aiheesta.
Onko taiteen mahdollista astua symboli- ja merkitysverkoston ulkopuolelle, ikään kuin kohinan tai kaaoksen logiikkaan, ja kuoleeko silloin ei tekijä, vaan itse teos? Mikä on vuorovaikutuksen merkitys? Juha Kere ja Hannu Sariola kuvaavat Duodecim -lehden artikkelissa, kuinka vuorovaikutus on alkionkehityksessä aivan keskeinen ulottuvuus. ”Kehitystä solusta yksilöksi säätelevät induktiiviset vuorovaikutukset. Ne ovat kudosten viestintää, jossa sanojen sijaan viestiä vievät signaalimolekyylit: kasvutekijät, soluväliaine, solukalvon proteiinit ja solujen väliset aukot. Ne indusoivat kohdekudoksessa vasteen, joka voi tarkoittaa solun jakautumista, erilaistumista, vaellusta tai ohjelmoitunutta kuolemaa. Erilaistuminen etenee vaihe vaiheelta induktiivisten vuorovaikutusten ketjuna. Yksinkertaisesta tulee monimutkainen.”
Millainen olisi tarinoiden ja teosten kantasolu, alkuaihio, josta kaikki teokset ja tarinat muotoutuvat? ”Se, miten eläinalkioiden kehitys tapahtuu, on aina kiinnostanut ihmisiä. Jo Aristoteles pohti tätä ja kysyi: Syntyvätkö kaikki alkion osat yhtäaikaa vaiko peräjälkeen? Onko kaikki jo alusta alkaen valmiiksi muodostunut vai onko kehitys verrattavissa kalastajan verkon kutomiseen? Aristoteles kallistui jälkimmäisen vaihtoehdon puolelle ja kutsui tällä tavalla tapahtuvaa kehitystä epigeneettiseksi. Kesti kuitenkin reilusti yli kaksituhatta vuotta ennen kuin teoria hyväksyttiin ja todistettiin oikeaksi,” kirjoittaa Helsingin yliopiston Biotekniikan instituutin professori Irma Tesleff.
Brittiläinen Conrad Waddington on verrannut erilaistumista lumiseen rinteeseen, jota myöten lumipallot vyöryvät alas. Ne törmäävät pudotessaan esteisiin, jotka muuttavat lumipallojen kulkusuuntaa. Mäen alapäässä lumipallot ovat lopulta eri paikoissa eli erilaistuneet eri tehtäviin. ”Kullakin solutyypillä on oma induktiohistoriansa. Rinteessä esteet ovat kiviä ja puita. Sikiössä ne ovat erilaisia signaalimolekyylejä. Niitä on suhteellisen vähän ja harvat ovat vain yhdelle elimelle tyypillisiä,” kirjoittavat Kere ja Sariola. Toinen erilaistumisen ulottuvuus on viestin voimakkuus. Puheessa tai vaikkapa taiteen viestinnässä ”äänenvoimakkuus” vaikuttaa siihen, miten viesti tulkitaan – huudetaanko naama punaisena vai lausutaanko samat sanat hiljaa. Aivan samaan tapaan signaalimolekyylien joukossa on morfogeeneja, joiden pitoisuus määrää vasteen laadun. Tämä tunnetaan Keren ja Sariolan mukaan Ranskan lippu -teoriana, jossa morfogeenin suuri pitoisuus saa aikaan sinisen, kohtalainen valkoisen ja pieni pitoisuus punaisen värin.
Enemmän kuin kuolemasta, Markus Konttisen Pohjoisen valossa syntyneet ovat kuvia syntymästä, hahmotuksia pyhästä joka ei tunne nimiä eikä jumalia, alkuvaloa, kaikkia tarinoita, alkuvuoren kukkuloita, kaikkia muotoja, kaikki tarinoita, ja hehkuvat tarttuvaa ja syvää kiitollisuutta elämästä, surua, iloa, kauneutta, valoa ja väriä. Siis sitten kuitenkin. Ne ovat rytmin, värien ja hehkun kuvia, hiljaisuudellaan näkyväksi meitä tekeviä. Sirpaleita, ikkunoita. Postikortteja.
Rakas Maalaus
Tilassa on tuoli ja likainen seinä, ulkona kimmeltäviä auringon säteitä.
Katsot minua, tässä olemme, sinä ja minä.
Teet minut näkyväksi hiljaisuudellasi.
Katseet puhuvat.
Nainen ja maisema
Kampaan hiuksia kahtapuolen päätä
aamusta iltaan kampaan hiuksia,
sillä tämä jakaus ei ole valmis,
sillä nämä jäykät ja pitkät hiukseni
eivät asettaudu sileästi kahtapuolen päätä.
Kädessäni on peili, mutta se peili ei näytä minulle kasvojani.
Kun nostan sen silmieni tasalle,
näen siinä vain maiseman,
vain vuoren, veden, tasangon ja taivaanrannan,
vain tasankoja halkovat mustat ja punaiset joet,
vain olkani takana lepäävän maiseman.
Olen vaihtanut paikkaa, olen istunut tyhjää ilmaa vasten,
mutta kun nostin peilin silmieni tasalle,
oli siinä vain maisema.
Minne voisin mennä, minä hiustensuorija, peilinpitelijä;
minne menisikin, seuraisi maisema
minua peilissäni.
Unet tungeksivat minussa.
Unet avaavat portteja minuun.
Maisema on noussut vastaani,
maisema on lähettänyt piinansa minuun,
vuori jyrisee. Ääni huutaa vuorelle: kyyristyjäsi tulee.
Jano on lohkaissut hänen vihansa kappaleiksi,
hänen kokonaisen vihansa se on leikellyt kappaleiksi.
Nöyryytys on tämä tuleminen,
tämä vuoren jalkoihin painautuminen,
tämä kumartuminen juomaan
jokia mustiksi ja punaisiksi värjäävästä lähteestä.
Vesi lepää rinnan päällä, vesi painaa rintaa.
Vesi aukeaa suurina ulappoina,
vesi nostaa ja keinuttaa ja kantaa.
On jollakin jalat, on jollakin puhtaat jalat,
on rantojen mutaisia liejuja kahlaamattomat.
Ja linnut leväyttävät siipensä,
päältä mustat ja alta valkeat siipensä ne leväyttävät
ja lentävät taivaanrantaan.
Vain se yksi, se kolmisiipinen,
putoaa matkalla maahan,
putoaa matkalla kuolleena aina maahan.
Ja pilvet kulkevat maiseman ylitse.
Pilvien varjot kulkevat maiseman ylitse.
Niitten varjot syöpyvät ihooni
tummina kirvelevinä läiskinä,
silmilleni ne putoavat ja silmäni tulevat täyteen
kirkeriä, suuria vesiä.
Mutta ne vedet eivät uomaansa löydä,
Ne vedet seisovat paikoillaan.
Ne seisovat raivoten paikoillaan
luomieni padon takana.
Mutta pilvet vyöryvät,
pilvet korskuvat,
pilvet tarttuvat koivun hiuksiin.
Koivulla on minun hiukseni,
minun pitkät ja märät hiukseni.
Vihreänä virtana minun pitkät hiukseni
laskevat taivaanrannan olkapäälle.
Silloin maisema kouristuu.
Silloin sen liikkumattomat kaarteet
oikenevat, syöksyvät kohti –
ja tasankona minä aukean,
metsänä minä nousen,
minä vääntelehdin peltoina ja teinä.
Jokia pitkin minun vereni raivoaa,
soitten ja lähteitten silmissä se tykyttää,
sillä maisema on ottanut minun muotoni,
maisema on paneutunut minun ääriviivoihini.
Silmät auki minä makaan,
silmäterät liikahtamatta.
Äänettömänä minä makaan ja tuijotan
lävitseni kulkevien viivojen pakopisteeseen.
Salamoiden sirpit leikkaavat arpia käsiini.
Taivaan kultaiset ja siniset härät
polkevat kavioillaan rintaani,
kasvoilleni putoavat teräväreunaiset lehdet.
Ei ole askelta, ei niin kevyttä askelta,
josta ei minuun jälki jäisi.
Nousuun ne syttyvät, laskuun ne sammuvat,
mutta minuun putoaa kuuma tuhka,
joka painalluksesta minun ihoni sierettyy.
Mustaan suuhuni äänet nielaisen,
saidasti ne itseeni kätken ja talletan
ja laidasta laitaan kumina minussa vyöryy,
edestakaisin se paiskautuu ja heittelehtii
ja huuto ponnahtaa rintani läpi.
Se seisoo mustana ja jähmettyneenä.
Se pistää terävänä taivaan silmää.
Se huuto on kolme kuusta
kouristuneen tasangon keskellä.
Vaan metsänä minä nousen,
tasankona minä aukean,
minä vääntelehdin peltoina ja teinä.
Minä työnnän puut taivaasen asti,
minä syleilen puitteni huminalla taivaan jalkateriä.
Minä kasvatan lantioilleni paksun ja keinuvan ruohon,
tuhat ahnasta juuren suuta on pureutunut rintoihini.
Vereni minä annan kämmekälle,
mustat helyt ripustan sen nilkkoihin ja ranteisiin,
kun se varsi jäykkänä, uhmaa ja halua täynnä
seisoo hämärissä teiden varsilla.
Kasteessa palelevat jalkani minä annan vilukolle,
kun se kohottaa mustaa ristiänsä kuuta kohti.
Minä puhkaisen sormieni päistä
saramättään kovan suihkun.
Silmät auki minä makaan,
silmäterät liikahtamatta.
Viivojen lävistämänä minä makaan
ja tuijotan taivaan eriväristen veneiden pohjia.
Ja kun vihreä venhe on liukunut punaisen ohi,
kun vihreän venheen vana
on sulautunut punaisen vanaan,
katkeavat kaikki viivat ja asettuvat piiriin
ja punaisin kielin läähättävin ne ajavat toisiansa takaa.
Kiiltomadot nousevat pystyyn ja asettautuvat piiriin.
Hohtavana nauhana ne nousevat pystyyn ja asettuvat piiriin
pitkin ääriviivojani maisemassa.
Aamulla päätin, nyt rikon peilin.
Täyteen mittaani nousten heitin sen jalkoihini.
Täyteen vihaani nousten huusin maiseman ylitse,
huusin kaikkien maisemien ylitse.
Joka vuorelta, vedeltä, tasangolta ja taivaanrannalta
vaadin itseäni.
Joka ilmansuuntaan sinkosin manaukseni.
Paljastiko vuori sille rintansa,
kouraisiko se veden pohjaa.
Viilsikö se suonet poikki tasangon kämmenen selästä,
ravistiko se taivaanrannan olkapäitä.
Sirpaleina lepäsi peili jaloissani.
Sen palasesta välähti turta liike;
käsi kohottautui hiuksia kampaamaan.
Marja-Liisa Vartio, Nainen ja maisema (kokoelmasta Häät, 1952)
Markus Konttisella (s. 1957) on ollut yli sata yksityis- ja yhteisnäyttelyä Suomessa ja ulkomailla. Konttisen teoksia on keskeisissä julkisissa kokoelmissa Suomessa sekä monissa suomalaisissa ja ulkomaisissa julkisissa ja yksityisissä kokoelmissa. Hän on valmistunut Taideyliopiston Kuvataideakatemiasta ja toiminut siellä myös lehtorina, professorina, vararehtorina, rehtorina ja dekaanina. Tunnustuksia: Vuoden Nuori Taitelija (Tampereen Taidemuseo), Pro Finlandia -mitali (Suomen valtio), Taideyliopiston Kunniatohtori (honoris causa). Lue lisää: www.markuskonttinen.net https://forumbox.fi/exhibition/pohjoisen-valossa-syntyneet/
totuus 