Tuo sininen rasia.
Rapiseva muovi, kahden kerroksen erottaja.
Melko tyhjää päällä ja alla.
Enää muutama jäljellä.
Mennään, ystävä.
Sinun tähtesi kaikki tämä:
Viikunahilloa, hieno glögipullo, riisipuuroa. Syntymäpäiväjuhla.
Parempaa kahvia, suolakeksejä, manteleita, rusinoita.
Muovi-ikkunan takana, ihan tavallisessa pahvilaatikossa.
Ei kissoja, ne on kielletty a casa mia vuokrasopimuksessa.
(Sori siitä.)
Tarkastan vielä,
“Ei lemmikkejä.”
siis yhtään, forget me yes, varret kaarella maljakossa.
Olo ruhtinaallinen kuin olis kuninkaan rouva.
Vain vihreät kuulat, polttopallo, leikin aika, joulun taika.
Ihan uudenlaiset vpun. jouluvalot mun pinkissä muovikuusessa.
Erilaiset kuin aiempina jouluina. Lasin heijastus siitä kuin tulenliekki vuoren muodossa.
Mutta ikkunan takana se on puu etkä sinä joka notkuu,
Ja se on lasi, etkä sinä joka huurtuu.
Ja pehmein huulin on lasin reunasta vähän hörppääjä.
Loppujen ystävät, aina eteisessä valmiiksi lähdössä.
Kaikki valmiina. Ei ehditty edes tavata.
Aterialla tyhjän lautasen kultareuna, posliinia, lusikka, soppakauha, ne on kokonaan hopeisia.
Pilvet tyhjinä taivaalla. Koko lauma.
Hohoo, mutta tapetilla peuralauma, monologin aikana viskasi glögilasin ja seinää pitkin punainen verivana. Se oli vahinko toki. Se malja oli vanha liitto veressä, ja vuosi teidän puolestanne.
Iloitelkaa nyt huviksenne.
Kas niin, viimeinen kerros pohjalla. Kaksi sydäntä vasten toisiaan.
Julia, 1955, hedelmänmakuista marmeladia ja tummaa suklaata.
Ja siinä se.
𝕿𝖍𝖊 𝕰𝖓𝖉
Viimeinen ateria
totuus 