High Tea: Summerly Apple Pie

He olivat tavanneet vuonna 1996 Iisalmen Los Coyotes -ravintolassa. Kaiuttimista oli soinut Frederikin Linda, Linda, hän oli tanssinut päissään tiukassa paitapuserossa, ulvonut laulaen mukana kädet ylhäällä ja sitten nojannut tiskiin ja kertonut, että hänestä tulee jotain suurta. Myöhemmin Rouva Ripple näki hänet televisiossa. Hän oli koikkelehtinut siellä valtavissa haaremihousuissa ja ollut upea, mutta vallankumousta ei televisioida; vallankumousta ei tuoda sinulle Xerox neljässä osassa ilman kaupallisia keskeytyksiä, eikä vallankumous näytä sinulle kuvia Nixonista, joka puhaltaa buglea ja johtaa John Mitchellin, kenraali Abramsin ja Spiro Agnewin hyökkäystä syömään Harlemin pyhäköstä takavarikoituja sikakuppeja. Vallankumousta ei televisioida, Schaefer Award Theatre ei myöskään tuo vallankumousta sinulle eikä näytä Natalie Woodsia ja Steve McQueenia tai Bullwinklea ja Juliaa, vallankumous ei anna huulillesi seksikästä asentoa, ja vallankumous ei pääse eroon tyhmistä, eikä vallankumous saa sinua näyttämään viisi kiloa laihemmalta, koska vallankumousta ei televisioida, veli

Omenat olivat paisuneet kypsiksi kesän aikana. Oli ollut liian kuuma, liian kuivaa, kaikkialla lemusi kuivuva muta ja karrella palanut ruohikon karsta, kuiva sammal, virtsa. Makea, eltaantunut, maltaanhajuinen, pilaantunut. Kaduilla virtasi baareista tulleiden virtsa, se muodosti polkuja kuin muurahaisten reitit metsissä, suomukuvioita, alajuoksuja, rämeitä ja lietemaita. Mitä parhain piirakan leipomisen aika. Maissit olivat turvonneet ja paisuneet kullankeltaisiksi, lato oli täynnä muhevia olkia. Madot myöhivät valkoisina avatussa punikkitatissa, huussin takana lojuvassa kalassa ja tunkiossa. Osmankäämit huojuivat petroolinvihreinä ruovikossa päissään jykevä tummanruskea patukka. Niiden varsi maistui mantelilta, juurakko oli piisamien herkkua.

Rouva Ripple otti muotin ja sekoitteli siihen sopivassa suhteessa ruusukvartsia, hiekkaa, kalkkia ja soodaa, kristallisoitumatonta ainesta, kuin ensimmäinen tulenlieska Vértesszőlősissa, äärettömin kuumuus, ehkä helvetistä saapunut lämpötila, joka saa kiven sulamaan ja muuttamaan muotonsa nestemäiseksi, näin siitä tehtiin hunaja, amorphinen epäsymmetrinen muodostelma, jonka rikkoutumisen olisi nähnyt vain hyvin taitava ennustaja, meedio, tai velho alkemistin kammiossa vuorella, missä muratit vyöryvät ampuma-aukkojen ja sammaloituvien, märkien muurien yli tummanvihreinä kuin purojen haaraumat rämeissä ja alajuoksulla, muodostaen petollisen vihreän maton peittämään totuutta. Ja näin saatiin molekyylirakenne, joka oli epäsäännöllinen ja vaikutti sattumanvaraiselta, kuin vedellä, mutta silti se oli kestävä, eikä läpäissyt mitään muuta kuin valon. Ei mitään

Rouva Ripple veti eteisessä sadeviitan niskaansa, se oli harmaa, vahamainen, suomumustesienen ja vihertuoksumalikan tuoksuinen, varma suoja. Puutarhassa hän poimi omenoita, ne kirjavoittavat nurmikkoa ja olivat alkaneet pilaantua, ja korkeimmalla oksalla näkyi ruskeaksi muuttunut valkoisten home-pilkkujen täplittämä edellisvuotinen omena yhä roikkumassa, roska, kukaan ei ollut viitsinyt sitä poimia, no se oli sellaista ja nyt oli tällaista. Vesipisarat tippuivat kyhmyräisistä mustista omenapuunoksista, mustat kuin eebenpuu, oli vihdoin alkanut sataa, mädäntymisen aika.

Ja sisällä Rouva Ripple halkaisi omenat, ja niiden puolikkaat kellahtivat raikkaina leikkulaudalle, ja niiden siemenkodat myös halkesivat, ja niiden sisällä olevat mustat siemenet paljastuivat, ja kojootit ulvoivat, mutta ne olivat vain kärttyisiä koiria, ylpeitä varastelijoita Texas, Parisissa liian pitkillä kesälomilla, hän antoi niiden ulvoa, sillä se on kojootin homma.

Ja Rouva Ripple laittoi omenapiirakan uuniin paistumaan, ja hän katsoi omenapiirakkaa, ja näki että se oli hyvä.