Greta Hällfors-Sipilä on kuollut uudelleen (ja uudelleen)

Rakas Naja haje,

Lipaston päällä oli vanha soittorasia Keniasta, Mombasan Biasharakadulta. Hän oli saanut sen lahjaksi eräänä kuumana kesäpäivänä, muistona pitkältä, hyvin pitkältä merimatkalta, hän oli vihdoin tullut vuosien jälkeen kotiin sitten päivänä jolloin oli ollut niin kuuma, että kärpäset eivät jaksaneet lentää vaan suristivat siipiään aivan uupuneina harvakseltaan ikkunalaudalta, kaivo oli kuivunut ja silti hänelle oli pitänyt keittää vähästä vedestä teetä, selitti moskiitoista ja myöhemmin alkoi täristä horkassa, häneltä puuttui perna, ja malaria-parasiitista seurasi kuolema.

Rikki se oli ollut kuin telefooni afrikassa. Mitä tahansa sinne sanoikaan, se heijasti kaiken takaisin kuin kaiku hajoten hieman uudestaan ja uudestaan kuin kuvajainen veden pinnassa

Ei oo mitään hätää

Ei oo hätää

Hätää

Tää

ää

Ei oo mitään

mitä?

Jos painaisi käden läpi ja rikkoisi kuvan, se katoaisi. ”Sinä et mene rikki, minä hajoan”, kaiku sanoi eikä Rouva Ripple edes tajunnut että se oli sanonut sen eikä hän koska oli itse ajatellut saman. Hän oli ajat sitten unohtanut mitkä ajatukset tulivat kuvasta ja mitkä häneltä, se oli telefoonin vääristämä suloinen tango helvetistä, sairaalloinen kuumekieputus, kiristyvän punaisen langan puolaus rullaan mihin oli jotenkin kadottanut alkulähteen ja itsensä marakatit kerran. Telefonilaitoksesta sen verran sanottiin, että jospa jostain vainen pitkän langanpätkän saa niin tuo lanka äänen kauas, sangen kauas kuljettaa, mutta rikki se oli ja totuuden vääristeli, sanat petti tai ainakin siltä se tuntui ja kylmäävä tunne valtasi tämän tästä, ei ollut ketään muuta, minä, heijastuksia, omia ajatuksia, epätoivotun rikkakasvin juurtumista, muista voiman ottamista, ei nollaa, yhtä eikä edes kahta vaan satoja muita joista juoda, tyhjiössä, aikaa hylätyssä talossa, tyhjän huoneen oven takana, vanhat tapetit seinissä, hylättyjä kirjoituksia kellarissa, seinillä, menneitä asioita, pihalla lampi, lumpeet kukassa, mutta hän lukon takana luulemassa omien äänten kaikua joksikin toiseksi, joka voisi oven avata. Että hän oli laittanut kuvan tuollaiseen paikkaan, heittänyt esimerkiksi monta kiveä pintaan, mutta se ei kadonnut, eikä itse vain lähtenyt vaikka tiesi että 𝒮𝑒 𝓉𝓊𝓃𝓉𝓊𝒾 𝓀𝓊𝓋𝒶𝓈𝓉𝒶 𝓎𝒽𝓉ä 𝓅𝒶𝒽𝒶𝓁𝓉𝒶, 𝓈𝒾𝓀𝓈𝒾 𝑒𝒾, 𝓈𝑒 𝓉𝓊𝓃𝓈𝒾 𝓈𝒶𝓂𝒶𝓃, 𝒽𝑒𝒾𝒿𝒶𝓈𝓉𝒾, 𝒾𝓉𝓀𝒾 𝓀𝓊𝓃 𝒽ä𝓃 𝒾𝓉𝓀𝒾 𝒿𝒶 𝓁ä𝒽𝓉ö 𝑜𝓁𝒾𝓈 𝓉𝒶𝓅𝓅𝒶𝓃𝓊𝓉 hänetkin. Anna anteeksi minulle hän sanoi kuvalle, anna anteeksi sinulle hän sanoi ja pisara putosi pintaan, se sihisi taas ja nosti kaulustaan, naja haje, aspiskäärme, muinaisjäänne, ja Rouva Ripple upotti sen läpi, virtaan

Annan anteeksi minulle

nulle

lle

sinulle

Annan

annan

Anteeksi

eeksi

nulle

minulle

annan

anteeksi

Eteisen lipaston päällä ollut soittorasia peilikansineen aukeni yhtäkkiä itsestään ja pieni elefantti-ballerina alkoi tanssia koneiston ratistessa tuttua sävelmää: ”Elefantti, vanha setä kommervenkit keksii. Tietää viisas varsin hyvin mikä keino tepsii. Häntä pannaan toiseen korvaan, toinen kärsää käyttää. Ja tuo uusi telefoni kaikki toiveet täyttää.”

Kaikki Sinun,

𝐿𝒶𝒹𝓎 𝑅𝒾𝓅𝓅𝓁𝑒

𝑅𝐼𝒫

Totuus. Suomen virallinen kulttuuritaidekasvimaajulkaisu.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s