Yöllä oli satanut lunta.
Rouva Ripple työnsi syrjään yläkerran makuuhuoneen paksut uutimet, omenapuun valkoiset kukat olivat kokonaan lumeen peittyneet. Kevyenä, kuin puuteri, vaitonaisena oksilla seisoi lumi valkoinen ja nurmikko pilkisteli sieltä täältä vihreänä esiin, mikään ei tuoksunut niin kuin tuore ruohonkorsi sulaveden ja maan tuoksu, kevät, ruskeat heinät ja muta. Aurinko oli uuvuttanut ja hellinyt pihaa monta, monta päivää, saanut sen hitaasti lumen alta esiin. Se oli este tietysti, ja hän liioitteli, ja se oli yksi syy miksi Rouva Ripple rakasti häntä niin älyttömästi.
Lumivyöry! Niinpä tietysti.
Hän naurahti ääneen, ja kahautti peitteen suoraksi, kohta tuoksuisi aamukahvi. Rouva Ripple ajatteli pelastuskoiria, niitä joilla on pieni puinen tynnyri kaulassa ja myös Edmund Burkea sekä tuota henkilöä joka ei nyt päässyt ulos ulko-ovestaan tämän pienen pitsimäisen lumihunnun takia. Koliseva tynnyri, koiran hölkkä, mureneva herrain pohdinta, jäätikön rakoilu, natina, humina. Alta paljastuva vesi pulputti
Aina joku selitys, aina jotakin. Jokin kalvo mikä muutti kaiken kauniiksi. Kuin ohut verho, tai huntu, unenomainen sumu, kevyt ja aina hän läpi humahti, aina antoi anteeksi, uudestaan nukahti, kunnes unen ja valveen sekoitti, peitto, verho, käsi, hiukset, jotka kasvoille valahti, päivä, iltarusko, valo, joka tapetissa välähti
Ruusunkukka, pieni uni, kultasydän, timantti.
Viimeinenkin pisara tippui läpi suodattimesta. Puhdas vesi omasta kaivosta, saven ja ruosteen tuoksu, hyvin paahdettuja papuja, ja kahvi oli valmista. Aamuisin kahvia, jostain siirtomaasta, vanhasta tottumuksesta. Opetustaulu seinällä, tarkkaan mustaa taustaa vasten siemenkota, juuret, hedelmä. Jos kasvi olisi täällä, ei tarvittaisi sitä. Hän oli jossain, poissa, mutta siinä kuitenkin, rouva Ripple ajatteli ja hymyili lempeästi. Siirtomaa, mikä sana! Voi saatana! Miten varastamisesta tehdään kaunista. Seota, toisesta, omista unista, oi miten ihana asia.
Hän oli luopunut toivosta. Ehkä se tapahtui tänä aamuna.
Ja oliko sillä nyt niin merkitystä. Kahvi maistui ihan helvetin hyvältä.
Šolohov kuvasi teksteissään hänelle tuttuja Donin kasakkaseutuja. Varhaisissa teoksissaan hän kuvasi taitavasti alueen tapoja ja miljöötä. Henkilökuvaus nousi teosten keskiöön vuonna 1928 teoksessa Hiljaa virtaa Don. Se on laaja, kertova teos Melehovin perheestä ja pienen kasakkakylän elämästä vuosilta 1912–1922. Tarinan jännite syntyy vanhan ja uuden elämäntavan ristiriidasta. Šolohov osoittaa teoksessaan olevansa psykologinen realisti, ihmissuhteiden monimuotoisuuden tarkka erittelijä.
totuus 