Totuus kaikesta: valokuva

Pysyvä jälki – Helsinki Darkroom Festival

Piktorialismi – valokuvataiteen synty Valokuvataiteen museo, Kaapelitehdas 28.1.–24.4

”Ajattele kuinka tuo vanki vapautui kahleistaan, kääntyi varjojen parista kohti kuvia ja valoa ja kohosi luolasta päivänvaloon, kuinka hän ei vielä pystynyt katsomaan eläimiä, kasveja ja auringonvaloa, mutta kylläkin edessä näkyviä jumalallisia heijastuksia ja todellisten esineiden varjoja, ei enää kuvien varjoja, joita heijastava valo on sekin auringonvalon rinnalla pelkkää kuvajaista. Sama vaikutus on kaikkien niiden tiedonalojen opiskelulla, joita olemme käsitelleet. Ne nostavat sielun parhaan osan katselemaan sitä mikä on kaikessa olevaisessa parasta, aivan kuten äskeisessä vertauksessa ruumin selkein osa nousi katselemaan sitä mikä on kaikessa olevaisessa parasta, mikä on aineellisessa ja näkyvässä maailmassa kirkkainta. (532c-d.)” Platon, Valtio

”Kreikkalaisten filosofien moralismi Platonista lähtien on sairaalloista; samoin on heidän logiikan arvostuksensa. Järki = hyve = onni merkitsee vain: Sokratesta on jäljiteltävä ja torjuttava synkeitä viettejä pysyvällä, kirkkaalla päivänvalolla – järjen päivänvalolla. On oltava älykäs, selkeä, kirkas hintaan mihin hyvänsä: jos vain annat myöten vaistoille, tiedostamattomalle, vievät ne syöveriin…” Nietzsche, Epäjumalten hämärä eli miten vasaralla filosofoidaan

Teksti: Heini Heikkilä

Valo, sen liikkeen suhde aikaan, fotonien eteneminen maailmankaikkeuden muodostumisen edellytyksenä kosmologian näkökulmasta, yhteyttämisen ja siis elämän edellytys, voisi melkein sanoa kaiken A ja O, on kiinnostanut filosofeja ja taiteilijoita jo ihmiskunnan tunnetun sivistyksen alkuhämäristä lähtien.

Valon merkillinen optinen käytös sen kulkiessa pienen aukon läpi, ja kuvan piirtyminen seuraavana eteen tulevaan seinään väärin päin on huomattu jo varhain. Camera obscura on ollut ihmisen käytössä esimerkiksi pyramideissa, joiden huipulla olevan reiän avulla on tutkittu aurinkoa ja avaruutta sokaistumatta, ja sen on myös havainnut esimerkiksi Aristoteles auringonpimennyksen aikaan nähtyään maahan piirtyviä puolikuun muotoisia aurinkoja lehvistön lomitse. Myös ihmisen silmään tuleva valo taittuu aluksi sarveiskalvon rajalla ja sen jälkeen linssissä eli mykiössä, joka sijaitsee iiriksen takana. Sen seurauksena verkkokalvolle muodostuu ylösalaisin oleva, mutta tarkka kuva, jonka aivot kääntävät myöhemmin oikeinpäin. Avaruudessa havaittava kosminen taustasäteily on myös ikään kuin valon nopeuteen ja ajan hidastumiseen liittyvä valokuva maailmankaikkeuden synnyn alkutaipaleelta. ”Valon nopeus on 300 000 km sekunnissa. Kun katsomme kauas, katsomme ajassa taaksepäin. Auringon näemme sellaisena kuin se oli 8 minuuttia sitten. Andromedan galaksin näemme sellaisena kuin se oli 2 miljoonaa vuotta sitten. Kaukaisimmat galaksit näemme sellaisina kuin ne olivat miljardeja vuosia sitten. Kosminen taustasäteily tulee vielä kauempaa, alkuräjähdyksestä.”, kerrotaan Ursan sivuilla.

Valo on keskiössä siinä, miten havaitsemme ja mitä pidämme todellisena. Varhainen valokuva, ihmisen keksimät menetelmät ilmiön tallentamiseksi paperille, onkin pyrkinyt tallentamaan ja ikuistamaan todellisuutta; valokuva korvasi aluksi miniatyyrien ja muotokuvien maalaamisen, ja valokuvia ottivat usein kuvataiteilijat. Valokuva on jollain tavalla valon pysäyttämistä hetkeksi; siis ajan pysäyttämistä. Erityisen suhteellisuusteorian mukaan valonnopeus on kaiken informaation nopeuden yläraja. Onko valokuva siis dokumentti, kuva totuudesta, vai vain kuva aivojemme muodostamasta kuvasta?

Platonin todellisuutta ja ideoiden maailmaa pohtiva luolavertaus, jossa seinään päin kahlitut ja luolien seinillä olevia varjoja tarkkailevat vangit tulkitsevat varjoja ja pitävät niitä todellisuutena, ja ulkoilmaan astuminen merkitsisi sokaistumista ja epämiellyttävää muutosta, perustuu niin ikään valon ja pimeyden vaihteluun. Fin de sieclén aikoihin ennen maailmansotia tuo hyvään, loogiseen ja puhtaaseen pyrkivä dialektiikka ja kristinuskon totuus saivat rinnalleen viettejä, vaistoja ja tiedostamatonta pohtivaa filosofiaa ja psykologiaa. Jotkut ajan teokset, kuten Oscar Wilden Dorian Grayn muotokuva (1891), irlantilaisen Bram Stokerin Dracula (1897) tai vaikkapa meillä Aino Kallaksen Sudenmorsian (1928) suorastaan mässäilevät problematiikalla; päivänvalon, hyvän ja puhtaan tai toisaalta fiktion, viettien, seksuaalisuuden, lankeamisen, pahan ja tukahdutetun, tai tukahduttamisen tuhoisilla vaaroilla. Kameran keksiminen ja pohdinta valokuvan suhteesta kuvattavana olevaan todellisuuteen ajoittuvat tuon murroksen aikaan. Valokuvan taiteellistaminen, piktorialismi selittyy tuota ajan ”järjestä” irtautumisen tai sitä pohtivan symbolismin ja dekadenssin henkeä vasten. Piktorialistit pyrkivät muuttamaan käsitystä, jonka mukaan valokuvaus oli vain mekaanista luonnon kopioimista. Keinot käsitellä valokuvaa muistuttavat digitaalisen valokuvan rajattomia kuvanmuokkauksen mahdollisuuksia; todellista näkymää tai kuvaa näystä on mahdollista muokata taiteellisesti – nykypäivässä jopa siinä määrin, että kuvan luotettavuus on aina kyseenalaista ja koko todellisuuden konsepti horjuu.

Siksi on hyvä kurottaa kohti alkuperäistä, analogista. Suomen Pimiötaiteilijat ry. on perustettu vuonna 2016 turvaaman analogisten valokuvien vedostustaidon säilymistä ja pimiötyöskentelyyn liittyvän tietotaidon jakamista. Nyt Valokuvataiteen museoon on koottu runsas ja toisiaan täydentä kokonaisuus: nykyajan pimiötaidetta ja analogisen valokuvan luovia mahdollisuuksia juhlistava Pysyvä jälki, Helsinki  Darkroom Festivalin päänäyttely, ja Piktorialismi – valokuvataiteen synty, joka siis tuo esiin tuon lähes unohdetun vuosisadanvaihteen valokuvataiteen ensimmäisen tyylisuunnan ja sen, miten se toteutui Suomessa. Näkyvillä ja selkeästi selostettuina ovat valokuvaamisen esihistoria ja erilaiset analogiset menetelmät, ja toisaalta näyttelyssä on esillä valaiseva ja hyvin kaunis kokoelma siitä, millaista valokuvataidetta menetelmillä on aikoinaan tehty.

Aarne Pietinen: Bakkantiini (1924). Jalopainomenetelmä, bromiöljyvedos. Suomen valokuvataiteen museo
Máté Dobokay: Ag (2019). Hopea paperille, lasille ja sinkille. Teoksen nimi Ag on puhtaan hopean kemiallinen merkki. Hopean tummumisen valossa huomaaminen oli valokuvan keksimisen ensiaskeleita. Dobokay on teoksessaan kerännyt talteen oppilailtaan pimiöön jääneen hylkytavaran, käytetyt valokuvakiinnitteet ja -paperit. Jätteistä kemiallisesti talteen kerätty hopea on saanut uuden elämän eri pinnoilla.
Daniel Nyblin: Omakuva (1880 -luku) hopeamenetelmä, albumiinivedos. Suomen valokuvataiteen museo
Galina Kurlat: Tuntien kartoitus (2020-2021). Hopeagelatiinivedokset. Hius, sylki. ”Kun pandemian aiheuttama sulkutila saavutti New York Cityn maaliskuun alussa 2020, lähdin kumppanini Adamin kanssa studiostamme mukanani vain muutamia tarvikkeita taiteen tekemiseen. Tuntien kartoitus on valokuvasarja, jonka tein niillä materiaaleilla, jotka minulla oli käytössä asunnossamne. Ensin tein lumenvedoksen kylpyhuoneen viemäristä löytämästäni hiuksesta. Valotin vedosta tunteja. Näin alkaneesta kokeilusta tuli pian kahden yhdessä pandemian läpi eläneen kehon rekisteri.

Samojen valokuvaamisen menetelmien käyttö, nykytaiteen ja noiden menetelmien syntyvaiheiden taiteen rinnastaminen kertoo ajan ja ajattelun, maailmankuvan muutoksista. Nykytaide etsii analogiasta puhtautta, yksinkertaisuutta ja alkuperäisyyttä, luonnon ohjausta, sattumaa, aitoutta; kuvaa todellisuudesta joka palaisi mahdollisimman vähän ihmisen tulkintaan ja ohjaukseen, kun piktorialistinen taide haluaa katsoa tiedostamattomaan ja ihmisen mielen sisäisiin salaisuuksiin ja totuuteen sen myötä. Pysyvä jälki -näyttelyssä posthumanismi näkyy paitsi siinä, että muotokuva on muuttunut kuviksi ympäristöstä osana itseä, myös minän ja rationaalisen hiljentymisenä kuuntelemaan prosesseja ja sitä mitä tapahtuu todella. Ego on kuollut; kuvat ovat tapahtumia. Piktorialismin kysymykset ja halu tutkia ihmistä ja aikaa, tallentaa, nähdä toisin syntyy samasta kyseenalaistamisen ja läpimurtumisen lähteestä, mutta sen näkökulma on eri. Väline, ja valo, sen sijaan ovat yhteiset.

Arvi Hanste: Depression (1947). Hopeamenetelmä, hopeagelatiinivedos
Marcus Desieno: Ei-kenenkään-maa: Näkymiä valvontavaltiosta (2018). Hopeagelatiinivedokset. ”Teoskokonaisuusen toteuttamiseksi hakkeroiduin tietokoneellani valvontakameroihin eri puolille maailmaa. Sitten kuvasin maisemat käyttäen suurkuvakameraa ja suolapaperinegatiiveja, 1800 -luvun valokuvaustekniikkaa. Keskityin klassisen kuvauksellisiin maisemiin ja subliimiin, ylevään.” Teossarja muistuttaa siitä, kuinka valokuva on vallannut alaa ja muuttanut käsitystämme maailmasta. Samaan aikaan se muistuttaa, että emme ole koskaan yksin.

Kristinuskon, hyveopin ja järjen tai vankan yhteiskunnallisen moralismin ja paheksunnan ympärille rakentunutta kontrollia vastaa nykypäivässä äänetön, mahdollinen kontrolli; meistä jatkuvasti tuntemattoman, hiljaisen voiman haltuun imeytyvä ja meitä rekisteröivä tieto, älylaitteet, sosiaalinen media, valvontakamerat.

Molemmissa teoskokonaisuuksissa ratkaisematon ja paradoksaali vapauden kysymys palautuu kuitenkin yhteen ja samaan, siihen missä kaikki vastaukset ja kontrolloimaton, sattuman kanssa ideaalin harmonian löytänyt tapahtumien vääjäämättömyys tuntuu olevan – luontoon.

Mikä on maailmassa illuusiota, näyttää todelta mutta ei kuitenkaan ole? Mitä on valetieto, suhteellisuusteorian paradoksaaliselta tuntuvat ilmiöt ja kvanttifysiikan todellisuuskäsitys? Aika, ajan kulkeminen yhteen suuntaan menneisyydestä tulevaisuuteen on hämmentävä ilmiö, jota ei ymmärretä. Voi olla että ihmisen tajunta luo tietynlaisen illuusion todellisuudesta, mutta mitä on sen takana? Luonnontieteilijän näkökulmaa avaa kosmologi Kari Enqvist kirjassaan Kangastuksia varjojen talossa ja kirjaa Yle Radio1:n Tiedefestareilla selkeästi ja ymmärrettävästi. Kuuntele tästä:

https://areena.yle.fi/audio/1-50701661

Totuus. Suomen virallinen kulttuuritaidejulkaisu. ”Älä ajattele, että elämä on lyhyt.
Ajattele: — Miten erikoinen kokemus.
Kun siinä ei ole kysymys pituudesta lainkaan,
vaan että ylipäänsä on saanut kokea tämän.
Mitä sen aikana on tapahtunut on itse asiassa
sivuseikka.
Että on kokenut alun ja lopun
tajuamatta mitä tapahtuu
ja että on ollut olemassa siinä välillä
ja tehnyt jotakin tajuamatta siitäkään mitään.
Ja että suurin osa on olemattomuutta
ja tämä rahtu, elämä, vain kontrasti sille.
Hetkittäin olemattomuus herkistyy ja tajuaa itsensä.
Ei siltä ilmiöltä voi vaatia jatkuvuutta.
Mutta että sai kokea sen,
että voi lukea sen,
että voi laulaa sen ja kirjoittaa,
että sai maalata sen ja soittaa,
että sai tanssia ja valokuvata,
että sai näytellä sitä, itkeä sitä
ja nauraa, pilkata sitä ja rakastaa,
ja että se koski niin,
ja että sitä inhosi ja vihasi
ja että siitä luopuminen kammottaa niin,
synnyttää sellaisen autiuden
ja että suru

Eeva Kilpi, Ennen kuolemaa: Runoja”

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s