Kärkkäinen, Vasantola: Mitä on valita maailmassa, jossa mahdollisuuksien horisontti avautuu loputtomiin?

Arja Kärkkäinen: Mauvaise Foi – Tavanomainen itsepetos I . Galleria Sculptor 7.-30.1.2022

Pekko Vasantola: Veistoksia läheisteni soluista. Galleria Sculptor 7.-30.1.2022

Sisiliskon kyky irrottaa häntänsä ja kasvattaa uusi tilalle vaaran uhatessa tunnetaan laajasti. Myös ihmisen haavat paranevat, murtunut luu kasvaa kipsin sisällä yhteen ja vahvaksi, koko kehon kaikki solut, noin 37 biljoona kappaletta ovat vaihtuneet uusiin aina muutaman vuoden välein. Luonnon kaiken läpäisevä pyrkimys elämän ja oman lajin säilymiseen, kyky uusiutua, korjata ja rakentaa on näkyvillä kaikkialla. Elämän muotoilua ja luomistyötä ohjaava resepti, DNA -molekyyli on osa jokaikistä solua, ja jokaiseen soluun on siis koodattu koko perimä.

Ihmisen geenidata yhdistettynä muihin terveystietoihin on hyvin arvokasta tutkimusten ja lääkeyhtiöiden kannalta. Moderni kudosteknologia esimerkiksi pyrkii korjaamaan vaurioituneita kudoksia kasvattamalla uutta kudosta ihmisen omista soluista. Pekko Vasantola on käyttänyt kudosteknologian keinoja eristääkseen ja kasvattaakseen solukkoa neljästä läheisestään; solunäytteet on otettu posken sisäpinnasta ja viljelty kasvatusnesteessä Aalto -yliopiston Biofilia -laboratoriossa. Kolmisen viikkoa kasvettuaan solut on sekoitettu soluväliainetta imitoivaan hydrogeeliin. Näin on muodostunut keinokudos, joka on tulostettu sarjaksi eläviä ihmisveistoksia. Teosten suojakuorena on biotulostettu lääketieteellinen silikoni, ja sisältö Vasantolan läheisistä kasvatettua epiteelikudosta.

Galleria Sculptorin kammiomaisen sivuhuoneen katosta katosta roikkuvat lihan ja kudosnesteenpunaiset elävät soluveistokset ovat vaikuttava, dystooppinen kokemus. Elämä ja luomistyö ovat läsnä täydellisessä museomaisessa hiljaisuudessa, jonka rikkoo säännöllinen hurina, pienen digitaalisen moottorin käynnistyminen ja koeputkimaisessa maljassa kasvavan veistoksen päälle tippuvan kasvatusnesteen hento litinä. Pystyisiköhän Suvin, Marikin, Jonnin tai Sofien elävä veistosmuotokuva tuntemaan, entä jos sen yhdistäisi johonkin muuhun?

”Veistoksia voi kutsua ylirealistisiksi muotokuviksi, sillä sen lisäksi, että ne saivat muotonsa kuvattujen henkilöiden kasvonpiirteistä yhdistettynä abstraktiin, digitaaliselle tilalle ominaiseen muotoon, ne on valmistettu muotokuvien kohteista itsestään”, kertoo Vasantola näyttelyn tekstissä.

Eläintieteessä sisiliskon kykyä katkaista häntänsä ja kasvattaa uusi tilalle kutsutaan autotomiaksi. Autotomia suomennetaan yleensä itsesilpomiseksi tai -typistykseksi. Sillä tarkoitetaan yleisesti kykyä irrottaa vaaran uhatessa jokin ruumiinosansa. Tunnetuin esimerkki lienee sisiliskon kyky katkaista häntänsä silloin, kun se tuntee olonsa uhatuksi. Autotomiassa on kysymys eläimen omasta päätöksestä luopua jostakin ruumiinosastaan sillä hetkellä, kun se kokee henkensä olevan vaarassa, vaikka se ei edes olisi vielä joutunut saaliiksi – jasisiliskon tapauksessa vihollisen hämäämisestä. Joskus pelkkä uhka riittää laukaisemaan tämän erikoisen, synnynnäisen toimintamallin.
Pekko Vasantola: Sofie (epithelial cells in the shape of her lips) (2022), elävä keinokudos, ravintoneste, valettu lasi, puhallettu lasi, elektroniikka, silikonikumi

Pekko Vasantola: Memorial (Analysis of Sofie’s DNA) (2022), laserkaiverrus graniitille. Kivi muistuttaa hieroglyfejä ja monia muinaisia kiveen hakattuja kirjoitusmenetelmiä, Rosettan kiveä, hautakiveä tai avaruudesta löytynyttä, elämän mysteerin kätkevää kappaletta. Miten solu kommunikoi ”reseptinsä” ohjeeksi rakennustyölle?

Arja Kärkkäinen: Ikaroksen peti (2021), Jacquard-kuvakudos. Teoksessa horisontti rinnastuu korkeushyppääjän rimaan. Taivaanranta heiluu, mutta säilyykö se tippumatta?

Vasantolan teokset herättävät monenlaisia kysymyksiä, myös taiteilijassa itsessään: Mitä kaikkea tällä keksimällämme bioteknologialla voidaan tehdä, kuka sitä tekee, alkavatko yritykset kerätä ja käyttää genomiamme, kuten jo muitakin henkilökohtaisia tietojamme, keihin tätä sovelletaan? Onko elämän ja oman lajin jatkumisen vimma niin voimakas, että olemme valmiita melkein mihin tahansa? Mitä on tieteen pohjalla oleva uteliaisuus? Mikä on raja, jonka yli mentyä liian korkealle kurottaneen ihmisen siivet sulavat kuin Ikaroksella konsanaan? Millaista on valita maailmassa, jossa mahdollisuuksien horisontti on rajaton?

Mauvaise Foi (”huono usko”) on eksistentiaalifilosofi Jean-Paul Sartren filosofinen käsite, joka kuvaa rumaa ilmiötä, jossa ihminen kieltää oman totaalisen vapautensa, ja valitsee sen sijaan elottoman objektin aseman. Mauvaise foi liittyy läheisesti itsepetoksen käsitteeseen sekä Friedrich Nietzschen ”kaunan” (ressentiment) käsitteeseen. Valinnanvaikeuden edessä ihminen kieltää koko valinnan olemassaolon, pakenee passiivisuuteen, etsii jotain ulkopuolista muottia, pakotetta, tervetullutta pelastusta.

”Pakko ei ole kuin kuolla”, sanoi jo nyt jo edesmennyt Kainuun isoäiti aikoinaan pyyhkiessään jauhoja pöydältä irtileikatulla jäniksen käpälällä karjalanpiirakoiden leipomisen jälkeen lapsen kysyttyä, onko piirakoita pakko syödä. Eksistentialismin keskeinen väite on, että ihminen on aina radikaalilla tavalla vapaa tekemään valintoja ja ohjaamaan siten elämäänsä kohti itse asettamaansa päämäärää. Vapautta ei voi paeta, ei edes olosuhteiden käydessä ylivoimaisiksi. Vaikka ympäristö ja faktisiteetti (Heideggerin täälläolon konkreettinen konteksti, sitä edeltävine valintoineen) rajoittaa toimintaa, se ei voi pakottaa ihmistä valitsemaan – siksi hän tekee valintansa ahdistuksen tilassa: tietäen, että on tehtävä jokin valinta, että tällä valinnalla on seurauksensa, ja että jotkut valinnat ovat parempia kuin toiset. ”Inhimillinen todellisuus on sitä mitä se ei ole, eikä se ole sitä mitä se on”: se voi määritellä itsensä vain negatiivisesti, sinä ”mitä se ei ole”; mutta tämä negaatio on samaan aikaan ainoa positiivinen määritelmä, joka voidaan muodostaa sille ”mikä se on”, sanoi Sartre ja oli sitä mieltä, että kaikki yritykset kieltää tämä absoluuttinen valinnanvapaus ovat ”huonoa uskoa” (Mauvaise foi).

Arja Kärkkäinen: Tartaroksen kauppakassit (2021), Jacquard -kuvakudos. **Tartaros** (m.kreik. Τάρταρος; myös **Tartara**) oli kreikkalaisessa mytologiassa manalan eli Haadeen alin taso. Alun perin Tartaros tarkoitti maailman syvintä kohtaa, jonne jumalat lukitsivat vihollisensa.

Arja Kärkkäinen: Toisen naisen tuoksu (2021). Sammal, puu, kipsi, metalli. Sammalsohvassa on keskellä syvä painauma. Levollinen teos kuvaa jotain jo lähtenyttä, levon puolinaisuutta, metsän syliä saaliin ja saalistajan leposijana. ”Teos muistuttaa, että ihminen on eläin, jolla on reviiri. Reviirin teema näyttäytyy laajemmin rajoina, tarpeena eritellä asioita itseksi ja ulkopuoliseksi.”, näyttelyn tekstissä kirjoitetaan.

Millaisia rajoja rajattomassa valintojen horisontissa voi oikein olla? Miten käy minuudelle, joka ryöpsähtelee kehon rajojen ulkopuolelle ja kytkeytyy yhä vahvemmin osaksi luonnon neuroverkkoa tai / ja suurta ihmisen luomaa digitaalista verkkoa? Tai ihmiselle, jonka mahdollisuuksien ja valinnanvapauden määrä lisääntyy tieteen myötä eksponentiaalisesti koko ajan? Millainen ala-aistillinen, kosmologinen kaaos tai entropia meillä on vielä edessä, pelkkä vapaa pudotus?

Ja milloin on oikea aika päästää irti?

Yksi Pekko Vasantolan ihmisveistoksista on tyhjä, pelkkä biotulostettu silikonisuoja. Elävä kudos puuttuu sen sisältä, koska siinä kuvattu Pekon ystävä Iitu on kuollut. ”Ystäväni Iitun kuolema jätti jälkeensä pelon läheisteni menettämisestä. Ehkä veistokset ovat yritys pitää ystäväni hengissä – edes pieninä veistoksina, edes lyhyen ajan.”