Sisällä sataa vettä – Teemu Mastovaaran Il pleut à l’intérieur on pelottavan ja tuskallisen matkan ja jonkin syntymän naturalistinen sisäinen kokemus




Kaikki laitteet on nyt varmaankin hajonneet ja lisäksi sillä laitteistolla on migreeni. Sellisti ja säveltäjä Teemu Mastovaaran huoneessa sataa kaatamalla ääniteoksessa Il pleut a l’intériur. Pillit vinkuvat epävireessä ja vahvistin kiertää ja huutaa korviasärkevästi. Joku ihan selvästi itkee. Kuuluu lentokoneen nousemisen ja laskemisen ahdistava moottorin ulina, jossa konehuone, radiopuhelimet ja tutkat piipittävät paniikinomaisesti. Silti ollaan koko ajan hylätyssä, homehtuneessa rakennuksessa jossa katto on romahtanut sisään, jonkun edesmenneen posliinikupit olivat kerran kirkkaat ja reunoiltaan kullatut, nyt jäljellä on tomukerros niiden pinnassa. Märkä sahanpuru, hiirenjätökset ja rumasti mustunut tapetti haisee. Sataa lohduttomasti, tuuli ulisee tai ehkä ollaankin suolla eksyneinä; märkä pimeä ja lohduton on käsinkosketeltavaa, ahdistavaa ja täysin sietämätöntä.

Täysin epäloogisesti vastenmielinen, normioloissa äkkiä sammutettavien äänten sinfoninen kaaos alkaa nopeasti synnyttää visuaalista kuvastoa. Tunnetila välittyy suoraan, suojatta ja ilman mitään pehmentäviä tai rationaalisia elementtejä – suoraan kallosta läpi reptiiliaivo-osan alkukantaisimpaan osioon ja sen ”kieleen”.
”Teos sai alkunsa yksinkertaisesta ideasta yhdistää useita noise -ääniä ja luoda niistä jotain koherenttia. Siitä myös tuli tapa prosessoida vaikeuksia, joita koin kun muutin takaisin Suomeen saatuani opinnot ulkomailla päätöseen” kertoo Mastovaara tuoreen ja juuri julkaistun Il pleut à l’intérieurin synnystä.

Teemu Mastovaara kuuluu Helsinki Polytopesiin, jonka ääniteos Machina Ex Naturae esitettiin osana Helsingin Juhlaviikkoja kesällä 2021.

”Matelija-aivot” tarkoittaa aivorunkoa, joka on aivojemme osista vanhin ja alkukantaisin. Niskassa sijaitseva aivorunko säätelee kehon automaattisia toimintoja, esimerkiksi sydämen sykettä, verenpainetta, hengitystä ja ruoansulatusta. Se myös prosessoi kehon aistimukset, säätelee vireystilaa, tahdosta riippumatonta hermostoa ja hormonieritystä, ja lamaannuttaa koko kehon ylivoimaisen uhan edessä. ”Ääniaallot etenevät kuuloluitse sisäkorvan simpukkaan, jossa ne aktivoivat karvasoluja. Karvasolut aktivoivat kuulohermon bipolaarisolujen reseptoreita; syntyneet signaalit välittyvät (Kuva 8) ydinjatkoksessa sijaitseviin simpukkatumakkeisiin (cochlear nuclei). Tämän jälkeen rata haarautuu. Suorin reitti ristitsee toiselle puolelle päätä ja kulkee alemman nelikukkulan (inferior colliculus) kautta talamuksen sisempään polvitumakkeeseen ja sieltä kuuloaivokuorelle. Väliaivoissa on myös muita tumakkeita, joilla on tehtäviä esim. suuntakuulossa. Lisäksi yhteyksiä menee talamuksen muiden tumakkeiden kautta korteksin assosiaatioalueille”, kertoo Risto Ilmoniemi BioMag -laboratoriosta.

Teoksen ranskankielisen nimen voi kääntää suoraan ”It’s raining inside”/”Sataa sisällä”/”Det regnar inomhus”. Jos talo on runoudessa minän symboli, voisiko huone olla aivojen symboli? Rasittava, pelottava, stressaava, uhkaava, liian voimakas ja ahdistava ääni on tietenkin sellainen, koska aivot tulkitsevat sen niin. Teoksen sähköisten vika- ja vaaraäänien polyfoninen kollaasi on täyttä 2020 -luvun subliimia – tulvaa, rikkoutuvia ja rikkovia energia- ja sähkölaitteita, liikaa satamista, sään ääriolosuhteita, hengenvaarallista suojattomuutta infrastruktuurin tai lentokoneiden mennessä rikki. Ne ovat voimakkuuksiltaan samoja kuin luonnon vaarat ihmisaivoille, maanjäristykset, lumivyöryt, tulivuorenpurkaukset, ukkosmyrskyt, salamat ja muut suojan etsimistä vaativat tilanteet. Piipittävä hälytys, distortinen ja vääntynyt kimeä pilli, korkeajännitteet, betoni- ja teollisuusrakenteinen, digitaalinen kuolema ja tuho.

Teos kuitenkin etenee kohti muutosta omassa dramaturgiassaan, nousee ja laskee, se on selvästi kuin matka, ahdas ja pakollinen, väistämätön jonkun läpikulku, vaikka utuinen rakenne vaikuttaakin eniten suoraan emotionaalisella tasolla, kuin runo, eikä sitä ole mielekästä analysoida liikaa. Myös esimerkiksi neuvostoliittolaisen elokuvaohjaaja Andrei Tarkovskin mukaan runouden logiikka on lähempänä ajatuksen kehityksen logiikkaa. Senpä vuoksi ”runouden” tai äänen logiikka on myös lähempänä todellista kokemusta kuin perinteisen dramaturgian logiikka.

Tarkovskin elokuvassa Peili (1975) on kohtaus, jossa pitkien hiusten pesun yhteydessä huoneesta alkaa valua vettä ja katosta tippua palasia, edeltäneeseen eroon tai ehkä hajoamiseen liittyen.

Kirjassaan Vangittu aika Tarkovski kirjoittaa näin. ”Eräs nainen lähetti minulle tyttäreltään saamansa kirjeen, ja mielestäni koko taiteellisen luomistyön idea hyvin hienovaraisena kommunikaation muotona tulee ilmi tämän tytön sanoissa hämmästyttävällä voimalla.

”Montako sanaa ihminen tuntee? — Montako hän käyttää jokapäiväisessä sanastossaan? — Me puemme sanoiksi tunteemme, yritämme ilmaista sanoin surua, iloa, mitä tahansa mielenliikutusta, toisin sanoen sen, mitä ei itseasiassa voi ilmaista. — On olemassa toinen kieli, toinen kommunikaation muoto: yhteys tunteiden ja kuvien välillä. Sellaisessa kontaktissa ihmisten erillisyys häviää, rajat tuhoutuvat. Tahto, tunne, emootiot ovat se, mikä poistaa esteet ihmisten väliltä, kun he ennen olivat peilin lasin eri puolilla… — Kuolemaa ei ole, on kuolemattomuus. Aika on yksi ja jakamaton, kuten yhdessä runoista sanotaan: ´pöytä on yksi esi-isille ja lapsenlapsille…´ Muuten äiti, lähestyin tätä elokuvaa [Peiliä] enemmänkin emotionaalisesti, vaikka toinenkin lähestymistapa on mahdollinen. —”

Teoksen loppua kohti tapahtuu jotain outoa. Ulottuvuudesta toiseen tapahtuneen tuskallisen siirtymän jälkeen alkaa etäisyydestä nousta jotain uutta – levollista ja vääjämätöntä – yhä sähköistä ja industriaalia, valoisaa, armotonta. Availlaan silmiä jossain uudessa maailmassa, ehkä sikiökalvon läpi ja vielä hämärästi nähden. Vesipisaroita, suuria, tippuu ehkä betonilattialle.

Nyt ollaan kotona. Selvitty siitä.

”I feel that traditionally beautiful music is not always enough to express the feelings and thoughts a human has throughout their lifetime. This piece has plenty of ugly moments, perhaps even moments that can be repulsive. But that’s how life is, it’s not always fair, not everything goes how you want, surprises happen, both good and bad. But you can find beauty even in the darkest of dark, that’s what I want to say with this piece of music! Don’t give up, hang in there! Try to savour all sounds, all feelings.” – Teemu Mastovaara

credits

released November 12, 2021
production, composition, recording, mixing, cello, no-input mixer and other electronics, and field recordings by Teemu Mastovaara
recorded at Pantern, Turku
mastered by Joona Lukala
cover art by Venla Kaasinen
label: Art First Records

https://teemumastovaara.bandcamp.com/track/il-pleut-lint-rieur

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s