Unenomainen, ihana Taiteilijoiden saari on pieni paratiisi ulapalla, ja vain on

”Luonto ei tee mitään turhaan”, sanoi Aristoteles.

Taitelijoiden saari. Konstnärens Ö. Artists’ Island. Harakan saari, Harakan taiteilijatalo 10.8.-26.9.2021

Kannen kuva: Osmo Kivimäki

Harakan saaren taiteilijatalon näyttely Taiteilijoiden saari on kerta kaikkiaan lumoava. Saarelta palatessa on olo, kuin olisi pistäytynyt kokonaan toisessa todellisuudessa. Silti se vain on siinä varsin kesäisen arkipäiväisesti ja aika konkreettisesti totta; omasta ympäristöstään ja mitään julistamattomuudesta nouseva, ajatuksella kuratoitu saaren taiteilijoiden lahja meille, yhteinen ryhmänäyttely.

Ainakin 1700 -luvulta asti kartoissa esiintyvä, aikoinaan majakkasaarena, Venäjän vallan aikaan osana puolustuslinjastoa ollut ja lopuksi puolustusvoimien käyttämä saari on vuodesta 1989 toiminut taiteilijoiden lintukotona ja työpaikkana. Taiteilijoiden saari on Veikko Halmetojan sinne kuratoima 31 taiteilijan näyttely, mihin on avoimet ovet ja jokaiselle vapaa pääsy.

Saaren tumma, pelottava, majesteettinen ja kaunis rakennus, sen sotaisakin historia ja (sotaelokuvia nähneelle) mielikuvitusta herättelevä kemiallisten kokeiden kaiku, alakerran sähkövaloputkien kalmaisassa valossa ovat osa ”teosta”, samoin kuin saaren maanalaiset luolakellarit, kasematit vallanneet vedenolennot, homeiset, valopalloiset, kantamustaan toljottavat ja tatamilla tanssivat hahmot.

Myös saaren luonto ja taide ovat yhtä. Näyttelyssä on taidetta rantaan huuhtoutuneesta lasista, muovista ja munankuorista, kivistä ja ruusukvartseista, sammaleeksi muuttunutta villalankaa, simpukoita, muodonmuutoksia ja meren olentoja, ruokasalissa ateriointimaalauksia ja punaisten sateenvarjojen sademetsä, ja saaren punaiset saaristotuvat, ruusunmarjat ja silkkipaitapyykki pilkkuina siellä täällä, kallion silkinpehmeys ja loppukesän hellä lämpö paljaassa jalkapohjassa, meren ja kasvien raikas ja villi tuoksu, hiljaisuus, rauha. Rauha on ollut näyttelyä koostaessa tavoitekin.

”Taiteilijoiden saareen ei ole tuotu mitään ylimääräistä, se ei ole spektaakkeli eikä se julista mitään. Näyttely on ehdotus toisenlaisesta tekemisen tavasta kansainvälisten taidetapahtumien rinnalle: paikallisen, työskentely-ympäristöönsä ja yhteisöönsä sitoutuneen taiteilijaryhmän sukupolvi- ja genrerajat ylittävästä yhteistyöstä. Näyttelyä ei ole haluttu rakentaa, vaan se on nostettu esiin siitä, mitä on jo olemassa” näyttelyn tekstissä kerrotaan.

On, niin kuin luonnossa kaikki vaan on.

HR Gigerin Sabotage on kiinni kalliossa Nikolain patterin päällä ja levollisuus pyörteilee vain tässä olemisen ympärillä koko saarella, ja kallioiden värijuovat valuvat sen ympärillä meren ja levien vihreän ruskeassa. Sabotage suojelee kokonaisuutta ja ottaa symbolisesti osaa saaren historiaan ja ihmisen olemisiin.

Jotain tosi rauhoittavaa teoksessa on.

”Sabotage – luovuta itsesi hallitseminen yhteiskunnalle sillä ehdolla, että se luopuu oikeudestaan hallita sinua” lukee kyltissä kenkien yläpuolella. ”Sabotage tarkoittaa oikeastaan ”tallata puukengillä” sillä sana on johdettu ranskan kielen sanasta ”sabot”, puukenkä. Puukenkä on puinen pölkky nahkapäällisellä. Ranskalaiset maanviljelijät käyttivät puukenkiä maatalouden koneistumisen alkuaikoina ja heittivät ”sabotinsa” sadonkorjuu- ja jalostuskoneisiin, jotka veivät heidän työnsä. Näin he estivät monimutkaisten niittokoneiden ja puimurien toiminnan tehden ne käyttökelvottomiksi. Työnsä tähden he aloittivat ”sabotaasin”.”

H. R. Gigerin teos on paljastettu saarella vuonna 2003. Vuonna 2014 kuollut kuvataiteilija kertoo silloisessa haastattelussa Episodi -lehdessä suunnitelleensa Sabotage-nimisen kuvitteellisen valtion tunnusveistokseksi nuo biomekaaniset kromatut laskettelumonot, jotka on ”gigermäiseen” tyyliin kiinnitetty kiinteään alustaan.

”Haaveilen ihmisten testaavan veistostani, kun ukkonen jyrisee ja salamat paukkuvat ulkosalla”, Giger kertoi tuolloin. ”Se joka sovittaa jalkojaan veistokseni laskettelusaappaisiin, saattaa tahtomattaan joutua ukkosenjohtimeksi. Niin siinä voi todella tapahtua, veistokseni välityksellä joku onneton saattaa kärähtää karrelle kuten sähkötuolissa. Toivottavasti se todella jää tuonne Harakkasaarelle ikuisiksi ajoiksi. Testaajia varmaan riittää, toivottavasti he kaikki pysyvät hengissä”, hän nauraa haastattelussa. Giger tunnetaan etenkin Alien-elokuvan visuaalisesta suunnittelusta, josta hän voitti Oscarin.

Saappaita sovittanut mukana ollut lapsi tosiaan sanoo ihmeissään, että ”äiti, ne ovat ihan lämpimät sisältä.”

H. R. Gigerin tilaustyö
Robert Jelinekille / State of Sabotagelle
HR Gigeriä (1940-2014) pidetään surrealistisen taiteen mestarina ja kaikkein tärkeimpänä fantastisen realismin ja biomekaanisen taiteen edustajista. 1940 Sveitsin Churissa syntynyt taiteilija keksi vesipyssyn 70 -luvulla, kehitti historiallista tyyliään ja loi kuuluisimpia kuviaan, kuten Necrocomiconin, joka toimi visuaalisen pohjana Ridley Scottin Alienille, teki levynkansia Debbie Harrylle, Emerson, Lake & Palmerille ja Dead Kennedylle. Gigerin maalausten uusmyyttisyys synkissä teknologiamaailmoissa onkin paremmin tunnettu villeistä adaptaatioistaan, uudelleenversioinnista ja plagioinneista kaikilla tuotannon tasoilla, kauhumerchandisesta musiikkivideoihin, tatuointeihin ja videopeleihin. Giger suunnitteli veistoksia ja tilataidetta läpi elämänsä. Muiden elokuvaprojektien, kuten batmobile Batman Forever -elokuvaan, Poltergeist II ja Species -elokuvien lisäksi Giger teki yhteistyötä Timothy Learyn, Günter Brusin ja Salvador Dalín kanssa. Vuonna 1998 sveitsiläinen Giger avasi oman museon Chateau St. Germainin Freiburgiin, Gruyeresin kaupunkiin, missä on esillä taiteilijan tärkeimmät työt ja veistokset neljän vuosikymmenen ajalta.

Viaton ja kaikentäyttävä kesäisen raikas merituuli ja meren tuoksu sulkee syliinsä sileäksi auringossa, vedessä ja tuulessa hioutuneen taiteelle suojaisan Harakan saaren, jonka kallioissa ihmeelliset värijuovat kimaltavat ja valuvat kuin vesivärijuovat mereen. Taiteilijoiden talo (1929) on museoitu, Oiva Kallion suunnittelema historiallinen esimerkki 20-luvun klassismista rakennustekniikan ja detaljien puolesta. Se on alunperin puolustusvoimien kemiallisena koelaitoksena toiminut rakennus, jonka tumma, selkeä arkkitehtuuri ja alkuperäinen kalustus irrottavat ajasta ja paikasta heti sisään astuessa. Valo tulvii sisään suurista ruutu-ikkunoista ja kauniista kierreportaikosta rakennuksen sydämessä.

”Harakka on taiteilijoiden saari ja siksi näyttely kasvaa saaren ilmapiiristä ja miljööstä. Lähes kaikki teokset ovat syntyneet Harakan Taiteilijatalon työhuoneissa.” näyttelyn teksti kertoo. Villamätäkset ja sammal ovat kasvaneet ulos työhuoneista seinistä ja portaikosta Johanna Suonpään Tarhuri -installaatiossa (2021). Suonpää käyttää töissään eri yhteyksistä löytyneitä materiaaleja ja niissä yhdistyvät tekstitiilitaide, kuvanveisto, installaatiotaide, orgaaniset, veistokselliset muodot ja kollaasit.

Ihminen voi asennoitua luontoon eri tavoin ja halutessaan järjestää ja nimetä asennoitumisensakin. Utilitaristi kokee luonnon energianlähteenä
ihmiskunnalle, joka pystyy teknologian turvin ratkaisemaan ihan kaikki ongelmat.
Humanisti puolestaan ajattelee luonnon kehittävän ihmistä ja sitä kautta luontoa pitää kohdella oikein, haasteetkin tekevät ihmiselle hyvää. Mystismi tavoittelee luonnon henkeä meissä kaikissa. On tärkeää löytää oma luonto itsestä ja välttää hengetöntä tekniikkaa – ihminen ei voi koskaan olla luontoa
voimakkaampi. Naturismi taas ymmärtää, että ihminen on vain yksi osa luontoa ja sen kautta tasa-arvoinen luonnon kanssa. Tekniikka koetaan ylimieliseksi ja sen kehittäminen vaarantaa luonnon olemassaolon. Ihmisen tulisi olla vain laji muiden lajien joukossa.

Luonnontieteellisesti ihminen on osa luontoa, kuten muutkin eläimet. Kehittynyt kyky ajatellaon kuitenkin johtanut ihmisen erottumiseen muista eläinlajeista. Ihmisen luonto on kulttuuria ja ihmisarvo on loukkaamaton. Ihminen ei kuitenkaan ole viimeisen 30 000 vuoden aikana juuri lainkaan kehittynyt biologisesti. Löytömateriaaleista koostuu myös Tuula Närhisen teos Alien Invaders (Valloittavat vieraslajit) joka on rantaan ajatuneesta nalliletkusta ja muoviroskasta rakennettuja pesiä. Ympäri saarta voi löytää kahdeksan eriväristä pesää.

Luonnossa huokuva myötätunto, sympatia ja empatia saa ihmiset näkemään
toisensa lajitovereina. Tästä moraalisesta vaistosta periytyvät kommunikointi, ihmisoikeudet ja samaistuminen, joka aiheuttaa halun kohdella toista hyvin, on italialainen taiteilija ja valokuvaaja Luca Berti todennut. Kuvataiteilija Päivi Maunun työhuoneessa rantaan merestä huuhtoutuneet lasinkappaleet ovat ottaneet meduusojen ja meriolentojen muotoja.

Olof Kangas: Nimbus II (2020).
nimbus /ˈnɪmbəs/
Ääntämisohjeet
noun
1.
a luminous cloud or a halo surrounding a supernatural being or a saint.
”a nimbus of power played around him, brighter than lightning”
2.
a large grey rain cloud.
”nimbus clouds”
Kaikki kierteet eivät ole pahasta. Näyttelykierroksen kierteiden kuvasto kiertää ja toistuu Taiteilijoiden saaressa. Nimbus, tai halo on yleensä kuvattu valoa hohtavana muotona jumalan tai pyhän henkilön pään ympärillä ja se viittaakin suoraan aurinkoon ja aurinkojumaluuksiin. Nimbus on Inkojen Viracochan ja Amerikan alkuperäiskansojen jumalillaan käyttämä kuva – myrskyn ja auringon jumaluuden yhdistävä Viracocha edustaa korkeimpia universaaleja olentoja kuten Jahve/El, Zeus ja Buddha, jotka joskus myös kuvataan salaman ja nimbuksen kanssa. Nimbus johtaa joka tapauksessa ideaan sisäisen yliluonnollisen voiman ulkoisesta ilmaisusta ja on siksi keskeinen osa koko valon symboliikkaa sekä läntisessä että itäisessä kulttuurissa –
valon merkitessä älyä ja mystistä viisautta.

Planetaariset spiraalit ja kiertoliike toistuvat ahtaaseen ja kuumottavaan, pimeään laskeutuvaan kierreportaikkoon rakentuneessa Kari Yli-Annalan teoksessa Nimeämätön. Siinä hämärän edeltäjä, henkilöitymätön henkilöitymä, Nimeämätön nostaa kysymyksiä minuuden, oman identiteettiprojektin ja henkilöbrändin rakentamisesta ihmiselämän merkitystä luovassa keskiössä, tilasta ennen sanoja ja minää. Salainen sivuportaikko kierteineen luo vaikuttavaa, dystooppista ja ajankohtaista tunnelmaa koko rakennukseen äänimaisemineen.
Teoksen taustalla on kiinnostavia ajatuksia mystikko Jacob Böhmen (1575-1624) ”perustattomasta” ja filosofi Gilles Deleuzen (1925-1995) käsitteestä ”hämärän edeltäjä” (”sombre precusor”), sattumasta otollisen hydrosfäärin muotoutumisessa planeetalle, maaperästä viestintävälineenä, yliplanetaarisesta ”elämien elokuvasta” sekä rakkaudesta ihmistä isompana voimana.

Päivi Maunun valontäyteinen työhuone rakennuksen päädyssä on paitsi täynnä tarinoita merenrantaan huuhtoutuneesta lasista ja posliinista, myös seinällä olevasta harmaan, mustan ja valkoisen sävyissä himmeilevästä linnunradasta, joka on täynnä linnunsulkia, rakkautta ja näitä merivuokkoja ja meduusoita muistuttavia, pimiössä ilman kameraa kehittyneitä ”valokuvia” (kuvassa). Aristoteleen mukaan luonto on muutoksen ja levossa olemisen sisäinen prinsiippi, toisin sanoen kaikella – kuten asioiden syntymisellä, häviämisellä, muuttumisella ja liikkumisella – on luonnollinen syy.

Arvoitus: Mikä on kanervankukkien kaltainen puna kallion poskella? Mikä on miljoonia vuosia vanha ruusu, joka ei kuihdu eikä pistä? Mikä on graniittisormen sormus, kallion Pink Panther? kysyy Iiris Hälli Ruusukvartsiin liittyvässä tekstissä kirjassaan Kesä on paikka – Saari on aika, Päiväkirjamerkintöjä 2021. Taiteilijoiden talon vaikuttavassa jylhässä kirjastossa on esillä Hällin Ryhmä kiviveistoksia (2019-2021). ”Kivet kiehtovat ihmisiä kaikkialla. Lapsetkin keräilevät niitä. Omissa käsissäni kivet haluavat paljastaa jalokivimäiset puolensa.”, kertoo Hälli.

Roomalaisen arkkitehti-insinöörin Marcus Vitruvius Pollion (n. 80–15 eaa.) De architectura libri decem on tärkein kirjallinen lähde roomalaisesta rakentamisesta, ja sillä on ollut valtava merkitys arkkitehtuurin historiassa. Koko De architectura -teoksen läpäisevät lujuuden (firmitas), hyödyllisyyden ja tarkoituksenmukaisuuden (utilitas) sekä kauneuden (venustas) vaatimukset rakentamisessa. Valottomuus ja kosteus tekivät Vitruviuksen mukaan luolista huonoimman paikan asua, ja vain primitiiviset ihmiset asuivat niissä. Luolat eivät kuuluneet arkkitehtuuriin, eikä luolia pystynyt kehittämään. Ihmiselle kylmänkosteat valottomat paikat olivat psykologisesti ahdistavia ja pimeyden vuoksi niissä kukoistivat rikollisuus ja taudit. Myöhemmin kuitenkin ymmärrettiin luolien tärkeys viemäröinnin kehittämisessä ja talojen perustuksissa.
Luolilla ja kellareilla on kuitenkin tunnetusti muitakin merkityksiä. Erilaiset luolat tippukivikattoineen kuvastavat mystiikkaa. Mayoille pyhät luolat eli grotot ovat veden, tulemisen ja syntymän paikkoja. Luolat olivat niin tärkeitä, että niitä hakattiin keinotekoisesti tärkeiden rakennusten alle. Platonin mukaan luolissa on koko maailman tietoisuus varjojen kuvissa.
Yhdessä kasemateista sijaitsevat Aino Favenin teokset tutkivat ihmisen ja luonnon aikaansaannoksia. Myös Marika Maijalan installaatio Merenneitotutkijan työhuone (2021) sijaitsevat luolaa ja kellaria muistuttavassa kasematissa.

View this post on Instagram

A post shared by totuuus.com (@taidejulkaisutotuus)

Taiteilijoiden saari on 31 taiteilijan ryhmänäyttely, joka levittäytyy Harakan saaren historiallisiin rakennuksiin ja vanhoihin tunnelmallisiin kasematteihin. Lue lisää tästä https://harakka.fi/taiteilijoiden-saari/

Taiteilijat:
Sirkku Ala-Harja, Annette Arlander, Pira Cousin, Lotta Djupsund, Aino Favén, Noora Geagea, Kalle Haapala, Siiri Haarla, Iiris Hälli, Olof Kangas, Liisa Kallio, Osmo Kivimäki, Kastehelmi Korpijaakko, Matti Kähönen, Anni Leppälä, Pekka Luhta, Marika Maijala, Päivi Maunu, Soili Mustapää, Heikki Mäntymaa, Tuula Närhinen, Tuomo Rainio, Kai Rentola, Kaisa Salmi, Heli Sihvonen, Johanna Sipilä, Johanna Suonpää, Petra Vehviläinen, Virpi Vesanen-Laukkanen, Kari Yli-Annala, Aoi Yoshizawa

Kuraattori: Veikko Halmetoja

Näyttely on avoinna
ti-pe 13-18, la-su 12-17

Lataa näyttelyn kartta (pdf)

Näyttelykierros taiteilijan seurassa joka sunnuntai klo 13 & 15.

Taiteilija Pekka Luhta kirjoittaa kymmenien vuosien jälkeen jälleen käsin elektroproteesin avulla. Kokemus on palauttanut mieleen kokonaisen kadotetun aikakauden, myös nämä nuorena (1970) vihkoihin kirjoitetut runot. Tekstit on kopioitu näyttelyssä nyt esillä oleviksi teoksiksi uudestaan elektroproteesilla, siis ”käsin”. Tussijälki huvittaa taiteilijaa ja muistuttaa takavuosien vihkoista – vaikka käytössä on proteesiin ohjelmoidut 36 erilaista ranneliikettä ja sormiotetta, näyttää jälki taiteilijan mukaan ”regressiiviseltä” – mutta jo se, että laitteisto kykenee antureillaan vastaanottamaan lihaksilla sille välitettyjä impulsseja ja muuttamaan ne proteesiin ohjelmoitujen liikeratojen ja otteiden mukaiseksi toiminnaksi, on ajatuskuvana merkittävä. Taiteilija kertoo, että (käsin)kirjoitusprosessi antoi koskettavan yhteydenpidon tuntemuksen muistinvaraiseen itseen, ohi elettyyn ja osin jo hylättyyn henkilöön ja ruumilliseen minään.
Pekka Luhta: Paluu kirjoitukseen.

Julkaisua tukee Taiteen edistämiskeskus.

Totuus. Suomen virallinen kulttuuritaidejulkaisu. ”Tuuli puhaltaa, missä tahtoo, ja sinä kuulet sen huminan, mutta et tiedä, mistä se tulee ja minne se menee: se on osasi, ihminen.”, sanotaan.