”Vain elämä on taiteessa kuolematonta. Taide on elämää.” -Johannes Linnankoski
Raija Malka & Kaija Saariaho: Blick 12.5.-22.8.2021. Amos Rex. Näyttely on osa Helsingin Juhlaviikkojen toimintaa.
Karoliina Hellberg, Tero Kuitunen, Raimo Saarinen: Between us 12.5.-5.9.2021. Amos Rex.
’Meidän kesken’ ja ’Katse’ näyttelyiden niminä viittaavat vahvasti inhimilliseen toimintaan ja ihmiseen. Jonkinlaista kohtaamista on varmanakin odotettavissa Amos Rexin saleissa, voisi niistä päätellä. Säveltäjä Kaija Saariahon ja kuvataiteilija Raija Malkan Blick, ääni- ja tilateos, Stilleben vuodelta 1988, valo ja väri elementtinä, Karoliina Hellbergin, Tero Kuitusen ja Raimo Saarisen ”paikkasidonnaiset” teokset.
Kaikkia näyttelyitä kuitenkin yhdistää se, ettei niissä ole ketään – yhtään muotokuvaa tai ihmisen hahmoa ei Amos Rexistä löydy ja kohtaaminen lopulta – se syvin – on oman itsen ja koko muun olemassaolevan kanssa. Sen sijaan tila on täynnä elämää – kukoistusta, laavaa, kiven olomuotoja, ihmisiä, heidän kosketustaan, ajatuksiaan, menneitä tekojaan, kohtaloitaan – joko ajatuksissa, tuolla puolen tai päätellen jäljistä, joita tiloihin on jäänyt. Joku on täällä ollut, ja on, ja sinä luot mielessäsi loput.
Näyttelyt ulottuvat maan viileistä uumenista, metron syvyydestä, aseman tunnelista tai keskieurooppalaiselta juna-asemalta aina omaa historiaansa henkivän Lasipalatsin terassille asti, minne luotu ihmisenjälkeinen paratiisi sekoittuu ulkomaailmaan – nykytaiteen museon remontin rakennustelineeseen, pressuihin, entisen postin päärakennuksen ja vanhan, ennen niin keskeisen rautatieaseman muutoksia ja ajankulua huokuvaan kaupunkiarkkitehtuuriin.


Raimo Saarinen: Ensin se oli sulaa massaa…


Karoliina Hellberg: Offerings (yksityiskohta)

Karoliina Hellberg: Offerings (yksityiskohta)

Karoliina Hellberg: Low-Pressure (yksityiskohta)

Raimo Saarinen: Maailmanlopun puutarha

Raimo Saarinen: Maailmanlopun puutarha
Onhan?
Raimo Saarinen: Maailmanlopun puutarha
Koko Amos Rexin ja tuonpuoleiseen ja aikojen yhtäaikaa olemiseen siirtymisen sydän on mykistävä Saariahon ja Malkan Blick. Näyttelyn nimi (katse) viittaa kuvataiteilija Wassily Kandinskyn 1912 julkaistuun runoon, joka sisältyy Kaija Saariahon näyttelyssä kuultavaan musiikkiin. Kandinsky on venäläinen, vuonna 1944 kuollut ekspressionisti ja taideteoreetikko, jonka ajatellaan maalanneen modernin taiteen ensimmäiset abstraktit työt. Hän joutui erimielisyyksiin ”mystiikan” takia konstruktivistien kanssa, emigroitui Saksaan opettamaan Bauhausiin ja pakeni lopuksi vielä Ranskaan natsien julistettua hänen taiteensa ”rappiotaiteeksi”. Kandisky oli äärettömän herkkä väreille ja synesteetikko, joka saattoi kokea värejä myös kuuloaistimuksina. Hän ajatteli, että esteettisen kokemuksen merkitys ei muodostu hetkellisten fysiologisten reaktioiden ketjusta, vaan koko mielenmaailmaa läpäisevästä mullistuksesta. Totuusarvo on verhotumman ja syvällisemmän ymmärryksen parissa. ”Kun uskonto, tiede ja moraali järkkyvät (viimeksi Nietzschen mahtavan käden voimasta)”, kirjoitti Kandinsky, ”kun ulkoiset tuet uhkaavat romahtaa, kääntyy ihmisen katse pois ulkoisesta kohti häntä itseään. Kirjallisuus, musiikki ja kuvataide ovat ensimmäisiä ja kaikkein herkimpiä alueita, joissa tämä muutos tulee havaittavaksi todellisessa muodossa. Nämä sfäärit heijastavat välittömästi synkkää nykypäivää, ne tarjoavat vihjeen siitä suuruudesta, joka ensin on vain muutamien havaittavissa vain pienenä pisteenä, ja joka ei massoille ole lainkaan olemassa.”
Millainen suuruus mahtaa olla kyseessä?
Keltainen. Valtava keltainen televisioruutu tai näyteikkuna, näyttö – kuin kirkas maitolasi, jota tuijottamalla siirrytään toiseen sfääriin, mielen sisäiseen tilaan. Siellä kaikki luetut kirjat, ihmiset jotka olivat täällä elokuvat, ulkomailla olo, vieras tila, himmeät oopperasoundit yhdistyvät kokemukseksi, jossa on yhtä aikaa taidenäyttelyssä ja kaikkien noiden tarinoiden, taidekokemusten ja oikeiden matkailukokemusten äärellä, myös itse monen ikäisenä yhtäaikaa, jossain mystisellä ja kuvitteellisella ei-olemisen asemalla, matkalaukku kädessä ja täysin hämmentyneenä siitä, että mihin piti mennä ja miten täällä toimitaan. Tiedättehän, kun vieraan maan juna-asemalla kaiken havainnointi vie huomiota siinä määrin, että on myöhästyä junasta.
Ollaan näyttelyhallin laajimassa kohdassa, näyttelyn nimeä kantavan teoksen, Blickin äärellä. Sen keskeinen rakennus on jonkinlainen paviljonki, jolla ei ole mitään virkaa. Pylväässä lukee jotain kielellä mitä en ymmärrä, ja vastapäinen seinä näyttää vessan kaakeleilta. Naisääni kirkuu oopperaäänellä abstraktisti. Junan suhina ja kiskojen kolina teoksen aloittaneesta Utopiesta, eteinen teokseen, metronoranssi, kaikuu vielä korvissa. Olen sellaisessa symbolismin ja dekadenssin ajan romaanissa, missä kaupungeissa paloi vielä kaasulamput, junassa onkin höyryveturi ja jollain naisella sydänsuruja, joku ei tulekaan, pitää lähteä iäksi, hansikkaat, tweed-asuja, nahkaiset matkalaukut, harso kasvoilla ja sen sellaista. Tavallaan kuitenkin tässä on Berliinin Zoo -asema vuonna 1999, taivasta vasten piirtyvä rajusti rikkinäinen torni, myöhässä oleva juna, taiteilija, josta pitää erota ja rinkan päällä istumista, purukumit liiskaantuneena asfalttiin, huolen ja surun kirkas sumu. Kuitenkin jotkut teosta katsomaan tulleet juttelevat keskenään ja nauravat tuossa niin kovaan ääneen, että ääniteoksen lumous hetkeksi rikkoutuu ja tässä ollaan
”…asematunnelin ovenpieli, houkutti häntä ja kiihdytti kaipuun kuolemaa. Asiaton oleskelu asemilla, heikkojen on siinä hyvä olla, lähdön läheisyydestä he turvaa saa” Tuula Amberla, Lulu.
”Saariahon Blick sound environmentissa kuuluu soittimien ja laulun lisäksi erikielisiä tekstejä ja ihmisten väliseen kommunikointiin ja matkantekoon liittyviä kulkuvälineiden, asemien ja puhelinvastaajien ääniä”, Blickin näyttelyteksti.
”Sanat ovat sisäisiä ääniä. Tämä sisäinen ääni syntyy osin – ehkä pääosin objektista, jota sana palvelee nimenä. Mutta kun objektia itsessään ei kuulla, vaan vain se nimi kuullaan, kuulijan mielessä syntyy abstrakti mielikuva, dematerialisoitu objekti, joka heti saa aikaan värinää ”sydämessä”. Wassily Kandinsky, Taiteen henkisyydestä.
Pakenen vessalta vaikuttavaan kaakelikäytävään. Mutta se ei ole vessa, vaan sen takaa ilmestyy Menschen, maagista valoa hohtava beige, jättimäinen pallo, joka on kuin tieteiselokuvan toinen älykkyyden ja elämän muoto ja aluksen tuntematon ”aivo”, mysteerin sisin olemus, tiivistynyt minuus tai oleminen, ”kaikki vastaukset”. Se tulee kuin huomaamatta kierrettyä ympäri, kuten kuutio, jota pyhiinvaeltajat kiertävät Mekassa. Musiikissa hauras ihmisääni tulee lähelle, melkein kuin iholle. Ja totta, tuo puuterinvärinen pallo on myös ihon värinen.


olotila tai asenne, ja sen voi tulkita eri tavoin.


Miksi meillä ihmisillä on aivot, tietoisuus ja sielu? Entä jos kaikki todella onkin vain musiikkia, joka saadessaan vapaasti kuulua ja kuultuna lävistää koko avaruuden ja luomakunnan, haluaa kukoistusta ja hyvää, ja ”la vie é un profume d’emotions”, se on ihmisen osa.
Ja ennen kaikkea: olemmeko sellaisen suuren muutoksen äärellä jälleen, kuten Kandinskyn aikalaiset, ja herkistymässä tuolle äänelle?
Ison pääsalin ja näyttelyn viimeisen tilan väliin jää Warten, eli odotus. Se on kuin rautatieaseman odotushalli, jossa istutaan kiireettömästi portailla, vain odottamassa, kun kaikki on jo selvää ja valmista. ”Raija Malka on aiemminkin käsitellyt töissään Samuel Beckettin Huomenna hän tulee -näytelmää. Malka kokee, että elämä on jatkuvaa odottamista – odotus on eräänlainen perustila”, näyttelytekstissä lukee.
Huomista odotellessa.

Totuus. Suomen virallinen kulttuuritaidejulkaisu.
2 Comments