Ei tulitikkuja Haihatuksen Polttava tarve -näyttelyyn, pölykin voi ilmassa syttyä tuleen

”Kaikki, mikä on unohdettu, huutaa unessa apua” – Canetti, 1973

”Is all that we see or seem but a dream within a dream?” – Poe, 1849

Haihatus: Polttava tarve. 12.6.-29.8.2021

Taidelaitos Haihatuksen Polttava tarve on ällistyttävä, epätodennäköinen, vanhan talon täyttävä ja sen pihoille levittyvä taideaarre keskellä suomalaista, tyhjennyttä maalaismaisemaa. Peltojen, niittyjen, rapistuvan taajaman ja vanhoista mummoloista muistuttavien rakennusten konteksti kehystää ja syventää yllättävää löydöstä – se on kokonaan vain jotain muuta.

Talo ihmismielen ja minuuden symbolina on tuttu poetiikasta, runoudesta ja psykoanalyysin luojan Sigmund Freudin unien tulkinnasta. Freudin mukaan ihminen rakentuu kontrolloivasta ja moraalia hallinnoivasta yli-minästä (yläkerta), tiedostamastamme minuudesta ja siitä miten kohtaamme todellisuuden (keskikerros) ja viettien ja impulssien, alitajunnan tuntemattomasta, josta pulpahtelevat unet, traumat ja fantasiat (kellari). Suomen ehkä klassisin esimerkki siitä, miten tätä symbolia on käytetty tulkinnassa on Uuno Kailaan synkeä, kuolemaa ja thanatosta hönkivä Talo (1932), mutta esimerkiksi Jukka Itkosen Be & Pop -kokoelman (1997) runo Runoilijan talossa käyttää samaa kuvaa, täyttäen sen hieman toisella tavalla:

RUNOILIJAN TALOSSA
Runoilijan talo.
Ei seiniä ollenkaan.

Ovena on sydän
ja ovi raollaan.

Silmät ovat ikkunat
ja sanat
portaina.

Jukka Itkonen (1997)

No Haihatuksen galleriatalossa on ovi raollaan tai se aukeaa ihan helposti museokortilla. Punamultainen mummolatunnelma, rapistuneet portaat ja niissä kiipeilevät murattimaiset humalan köynnökset implikoivat potentiaalista hometaloa, mutta huolet haihtuvat heti eteisessä. Talo tuoksuu terveelle, lämpimänä pidetylle ja hyvinhoidetulle vanhalle puutalolle, ja ryhdikäs hirsirakenne on esillä osasta seinää. Keskikerroksessa, heti eteisestä taloon sisään astuessa näkyy lisää taloja. Jenni Yppärilän teosten kohdalla mise-en-abyme (kuva kuvassa) saa immersiivisiä ja kolmiulotteisia tasoja, kun talon kaltainen, maaseudulta kotoisin oleva minuus astuu sisään maaseudun rapistuneisuuden kokeneeseen taloon, jossa on esillä taloja, jotka kuvastavat sosiologiaa, ajan vaikutusta ja ihmisen minuutta.

Näyttely jatkuu mummola -teemalla, eräänlaisella hedelmällisyyden ja runsauden sarven alttarilla kuljettuani ensin ohi massiivisen Anssi Taulun tikarin tai tötterön (Ampiaistehdas, 2018). Alttari tai oikeammin koko pitsinen, vanhoilla käsitöillä ja liinoilla vuorattu huone tuo tuohon umpiturvallisen lapsuuden kesän huoneeseen, jota heinäkuinen valo hellii, kaikki naiseuteen, libidoon, himoon, palvontaan ja valtaan liittyvät raastavat osa-alueet. Popkuvasto ja -lyriikat, äidillisyys, käsityöt, uskonto, seksuaalisuus, trooppiset saaret, morsiamet, rahan tekeminen, julkisuus, väkivalta ja jalustalle nostaminen sekoittuvat ilman armoa; tyhjyys jota ei enää pelätä, mutta kauhuissaan katsotaan tapoja joilla sitä täytetään. Linnea Saaritsin ja Vilja Joensuun teosten ja installaatioiden täyttämä huone on kaunis, nostalginen, mansikan, vaalean- ja verenpunainen, mustien täplien kirjoma, mutta se riisuu ja repii raa’asti totuudella lapsuuden viattomuuden, prinsessasatujen ja esikuvien, rooliodotusten ja hoivan kokemusten lumoa. Nurkassa roikkuu katosta virkattu, korallinpunainen, lattiaan asti valuva lampunvarjostin. Freudin Unien tulkinnassa kynttilä esimerkiksi symboloi siitintä.

Freud ajatteli, että ihmisen persoonallisuus on tuhoisien impulssiemme ja nautinnon etsinnän välisen taistelun tulosta, eroksen ja thanatoksen ristivedossa. Freudin mukaan persoonallisuuden luominen on vain sosiaalinen tuote – niiden tapojen tulosta, joilla ihmiset käsittelevät sisäisiä konflikteja ja ulkoisia vaatimuksia. Freud käytti jäävuorimetaforaa helpottaakseen mielen osien ymmärtämistä. Jäävuoren huippu, se osa jonka voimme nähdä, on kuin tietoinen mieli. Tällä osalla on tekemistä kaiken sen kanssa, jonka voimme kokea tiettynä hetkenä: havainnot, muistot, fantasiat ja tunteet.
**Jenni Yppärilä**: Virasto (Joutsa) Office (Joutsa) 2021

Upoksissa oleva jäävuoren osa saattaa olla hieman näkyvissä, aivan kuten mielen lähes tietoinen osa. Se liittyy siihen, mitä pystymme muistamaan. Ne ovat aikoja, joita emme voi enää kokea nykyhetkessä, mutta jotka on mahdollista tuoda lähemmäs tietoista mieltämme. Jäävuoren suurin osa, joka on täysin vedenpinnan alapuolella, on tiedostamaton osuus. Sinne mieli varastoi kaikki muistot, tunteet ja ajatukset, ja tähän osioon tietoisuus ei pääse. Kellariin päätyvät asiat, joita voi olla vaikea hyväksyä, tai jotka ovat epämiellyttäviä, tuskallisia, levottomuutta aiheuttavia ja ennen kaikkea ahdistavia.
**Jung** kuitenkin piti tiedostamatonta kollektiivisena aarteena.
Lanka palaa / Linnea Saarits: You love to see them break (2020)

Seksityöntekijä ja kuvataiteilija **Iiris Elina Rusin** / Iiris Aito teoksista huokuu viettien ja libidon käyttö ammatillisesti seksinmyymisen ja kuvataiteen tekemisessä. Kielletty, salattu ja tukahdutettu on töissä tuotu mielen kellareista päivänvaloon, tiedostavan minän käyttötarvikkeeksi. Miehen ulkomaailmassa historiassa käyttämä valta murtuu tiede- ja kolonialismihenkisen ”valloituskartan” ja seinään epoksihartsilla valettujen käytettyjen kondomien muodossa, jotka ovat kuin rivi kristallisia teräaseita tai ylösalas käännettyjä jäävuoria.
Iiris Elina Rusi: Killer Queen (2020)

Jäävuoret sulavat myös tässä Marika Kaarnan teoksessa. Keskiyö varmaan koittanut kun taika raukeaa ja Tuhkimo kiiruhtaa alas pehmistötteröitä, josta sulaneeseen makeaan liejuun on hukkumassa tai ihan vaan siinä kylpemässä musta peura, norsu, jääkarhu ja leijona. Sadun ja toden, lapsuuden unelmien ja aikuisuuden, himojen ja halujen, niitä hyödyntävän markkinatalouden ja ilmastonmuutoksen välinen suhde piirtyy esiin. Marika Kaarna: Kuuma päivä (2021)

Kultaiseen lahjapaperiin käärittyä saatananpalvontaa ja narun päässä hyvin roikutettua pehmoeläinnaudanlihaa punaisen veritäplän yllä. **Henna Nergin** teos on immersiivinen ja sillä saa leikkiä, seinällä olevassa lapussa kerrotaan.
”Muista siis käsidesi”
Nurkasta onneksi löytyvät lohdullisesti revittyjen häkkien riekaleet (Rip Cages).
Henna Nerg: *Baby* (2020)

**Hanna Hyy:** Haista vittu / Fuck you (2021). Elämä on kaunista ja niin väkivallalla ladattua, että kauneinkin ruusu pihamaalla tykyttää kuin atomipommi kimalaisen suristessa siinä sitä ajavan polttavan tarpeen ajamana. Elämän ja kuoleman rajalla on kaikkein kauneinta, sanotaan.

**Teemu Tanner**: I was born in the springtime (2021)
Buddhan mukaan elämässä on kärsimystä, dukkhaa. Se tarkoittaa kaikenlaista ikävää, turhauttavaa, epätäydellistä, epätyydyttävää tai pysymätöntä. Buddhalaisuuden mukaan elämä ei ole pelkkää kärsimystä, mutta kaikki miellyttäväkin on väliaikaista ja siten dukkhaa. Ensimmäinen jalo totuus opettaa että kärsimys on väistämätön osa elämää ja kaikki joutuvat kokemaan sitä. Halu ei aina ole siis ongelma, mutta siitä tulee ongelma nimenomaan kun se muuttuu janoksi, tarrautumiseksi. Kärsimys lakkaa, kun takertuminen, viha ja tietämättömyys (kolme myrkkyä) poistetaan. Kärsimyksen loppuun johtaa jalo polku jonka kautta ihminen voi valaistua ja saavuttaa nirvanan ja vapautua jälleensyntymien spiraalimaisesta kierteestä.

Henna Nergin Baby eli tuo söpö ja leikkisä katosta riippuva lehmä, jonka kurkku on viilletty auki ja sisälmykset revitty ulos sijaitsee käytännöllisesti suoraan ruokapöydän vieressä, jonka tuolit on korvattu hiekkalaatikon hiekkaan upotetuilla vessanpöntöillä ja pöydässä puhutaan niin kovaan ääneen paskaa (paskasta), että se lävistää koko rakennuksen, näyttelyn ja Polttava tarve -tematiikan. Kellariin, eikä yläkertaan paskapuhe tai siis puhe paskasta kuulu. Hienostelun ja tärkeilyn tai oikeastaan kaiken kauniin alla väräjävä ”todellisuus” ei tule kovin hienotunteisesti tässä Harrie Liveartin teoksessa nostettua esiin. Se suorastaan pulapoituu silmille ja korville (ikään kuin pulpahtaa pintaan).

Taidelaitoksen myymälä sijaitsee keittiössä, mistä löytyy myös taka-ovi, eräänlainen exit. Tunnevyöryn uuvuttama taidejournalistimme tuntee hetken polttavaa tarvetta kohti viilentävän ja raikkaan näköistä nurmikkoa. Valtava ritariperhonen lepattelee oranssinmustana yläkerran portaikosta suoraan ulos ja vapauteen (vapauteen mistä?) ja ankaran yliminän määräyksestä kiipeän portaat (oikeasti lumoutuneena ja innoissani) yläkertaan. Siellä tuoksuu vintille, katto näyttää sellaiselta että siihen sateella ropisee romanttisesti, tila on avonainen katon alla. Vanha poljettava urkuharmoni, tolkuttoman pitkä pirtinpöytä ja rivistö vaativia ja merkitseviä tyhjiä peltilautasia, joissa lusikat liikkuvat yksinään. Petri Eskelisen Kotimyrsky teos (2019) on kuin seisoisi keväällä linnunpesän äärellä, missä juuri kuoriutuneet poikaset huutavat ruokaa kurkut punaisina eikä mitään muuta pesästä näy. Ritariperhoset lepattelevat tyyninä, tummina ja suurina päätyikkunassa eivätkä hätkähdä pöytää, jonka lautasten vauhti kiihtyy ja lopuksi sillä menee hermot ja koko helkkarin näkymätön nälkäisten armeija rynkyttää pöytää ja lautasia niin että lusikat vain helisee. Sen jälkeen tulee äkillinen hiljaisuus. Helpotus, tai ehkä kuolema.

Kylpyamme. Toisiinsa liimantuneita alastomia ihmisiä, punainen palkki ja tyhjä kylpyamme. Lypsykoneesta valmistettu lumoavan kaunis suuri putkisto-koje, Jonne Pitkäsen ja Eeva-Liisa Puhakan Milky way (2021), jossa nesteet, epäilyttävän punertavat, tuli ja kudosneste pumppaantuvat edestakaisin. ”Tekniikka tuhoaa minut”, alakerran kirjotussa taulussa sanottiin. ”Tekniikka tuhoaa kaiken”, ”Jää vain kyyneleet.”

Yläkerran piti käsitellä moraalia.

Ehkä yläkerta käsittelee moraalia.

Lopulta pääsen ulos talosta. Heti oven vieressä on jonkun hiiltyneet jäänteet, mutta kutsuva, lempeä saksofonimusiikki houkuttelee jostain, punaviinimarjat ovat lähes kypsiä, valkoapila kukkii, jonkun ennen tässä eläneen takapihalla, kyltti johdattaa kellariin. Mustien verhojen ja sametin takaa paljastuu (terveen kellarin tuoksuinen, jumalallisen viileä) tila ja videoteos, jota jään katsomaan aika paljon pidemmäksi aikaa kuin ensin ajattelin.

Himo, tarve, petollisuus, kuolema, tuho – intohimot ja lapsuuden onnelliset kepeät ja viattomat kesämuistot pitsiverhoineen ovat jääneet yläkertoihin. Siellä puhutaan paskaa ja nussitaan ruokapöydällä, ammutaanhan naisiakin, mutta kellarissa vallitsee hiljaisuus, lepo ja hellyys, turvapaikka. Alitajunta, syvin rauha, syvän meren pohja.

Arttu Niemisen veden olomuotoja ja räjähdyksiä pinnan alla käsittelevästä teoksesta Ultima Kaltio (2021) tulee mieleen internetistä löytämäni haiku: Joenuomassa / Hiljainen mela soutuu / Olet minun nyt

Polttavin inhimillisistä tarpeista on yhteys – muuhun elävään ja elottomaan, toiseen ihmiseen ja sillä tavalla myös itseen. Oikea yhteys, sellainen mikä ei satuta tai katkea, tai mihin ei kuulu paniikinomaista pelkoa ja siitä kumpuavia mielikuvia. Kyky siihen voi vaurioitua monella tavalla, kokonaiset sukupolvet tai ehkä jopa laji voivat sen menettää. Veden heijastuksessa näkyvä hahmo on silti lähintä, mihin toiseen kukaan voi lähimmilläkään päästä. Heijastus, pinnan alta, veden takana oleva hahmo, joka ojentaa kättään ystävällisesti on ilmiselvästi elävä ja konkreettinen ja tarkoittaa sitä ja sinä istut katsomassa sitä kellarin syvässä rauhassa ja hiljaisuudessa ja itket. Siihen ei voi tarttua, se on video. Sähköä ja tekniikkaa.

Yksinkin on ihan hyvä olla, olemme aina yksin, mutta se läheisyyden ”Tekniikka tuhoaa minut / jää vain kyyneleet” …tarve (olemme nyt siirtyneet halki takapihan maahan puoliksi uponneen, ruostuneen autonromun, shakkia pelaavien kylpyammeiden, ihmisoikeuksien julistuksella tapetoidun selostamon ja voimametsän Haihatuksen toiseen rakennukseen Fantasiaan, jossa sijaitsee KOELSEn (kokeellisen elektroniikan seura) sähkö -installaatio Rakkaudesta sähköön, 1999-2021) ja tää itkevän vauvanuken mekaaninen ääninauha täällä, rikkinäiset koneet, ”rakkautta”, ”tarve”, ”yhteys”.

”Omistettu tuntemattomille työn miehille, sähkön miehille kaikkialla maailmassa”, kirjan kansilehdellä lukee. ”Nyt joku ojentaa teille omituisen puhelinkojeen, jossa on hyvin pehmeät, ilmakumipehmusteiset kuulokkeet. Panette molemmat kuulokkeet korvillenne, ja silloin kaikki käy hiljaiseksi kuin taikaiskusta. Vain aivan etäisenä tajuatte enää äskeisen räiskeen ja räminän. Teknikolla on samanlainen kuulokepari korvillaan ja hän puhuu mikrofoniin. Hän ei puhu huutaen, ääntään ponnistaen, vaan tyynesti, — melkein niin kuin kotona hiljaisessa perheessä puhutaan. Hän puhuu teille, ja joka ainoa sana kuuluu selvänä kummallisen suurista kuulokkeista. Te vastaatte hänelle, ja keskustelu pääsee käyntiin.

Keskustelu helvetillisimmän melun keskellä, miten se on mahdollista?” (Rhein (1955), Sähkö ja me, s. 482)

Taidelaitos Haihatus on monitaiteellinen keskittymä Joutsassa Keski-Suomessa. Haihatus on lukuisten taidenäyttelyiden, tapahtumien ja konserttien kotipaikka, jossa toimii myös virkeä ja kansainvälinen taiteilijaresidenssi. Avantgardevekkula -kesänäyttelyn 2021 teema on Polttava tarve, jonka on kuratoinut monitaiteilija Tuomo Vuoteenoma. Näyttelyyn osallistuvat seuraavat taiteilijat ja ryhmät: Heta Bilaletdin, Petri Eskelinen, Terhi Ekebom & Sebastian Boulter, Harrie Liveart, Sini Havukainen, Meri Hietala & Antti Ahonen, Hanna Hyy, Marika Kaarna, Kallo -kollektiivi, Sakari Kannosto, KOELSE, Lanka Palaa, Henna Nerg, Arttu Nieminen, Benjamin Nozdrachev, Jaakko Pietiläinen, Jonne Pitkänen & Eeva-Liisa Puhakka, Risto Puurunen, Iiris Elena Rusi, Teemu Siika, Teemu Tanner, Anssi Taulu, Kaasu Virtanen, Voimametsä, Tero Vänttinen, Vesa Väänänen ja Jenni Yppärilä. Lataa kesänäyttelyn katalogi tästä: Avantgardevekkula – Polttava tarve . Lue lisää Haihatuksesta ja tapahtumista tästä: https://haihatus.fi/