Mitä on Taidehallissa esillä olevien Tony Vaccaron hienostuneiden taide- ja muotikuvien hymyjen alla?
Toivo, mitä se edes tarkoittaa?
Tony Vaccaro: Elämä on ihanaa. Taidehalli 5.6.2021 – 8.8.2021.
Menen sinne ehkä jotenkin väärin päin ja aloitan lopusta, ensiksi kuvanveistosaliin. Ensimmäisenä näen, ensinnäkin että kaikki muutkin on halunneet tänään tulla Taidehalliin, myös pienen tytön työntämässä rattaita kaurapellossa. Tähkäpäiden yllä kaartuu ehkä sinitaivas, ruislinnun laulu korvissani, hänen vakavat pienet nukenkasvonsa hukkuvat kypsiin viljantähkiin, silmät esittävät kysymyksen ja yllä on Marimekon kansainvälistä huippumuotia oleva, ahomansikkainen asu. Elämä on ihanaa, tässä kuvassa, kuin mainos, onkohan taidemuseossa käyminen nykyään helppoa ja vaaratonta kuin kävisi ostoskeskuksessa? Seuraavassa kuvassa koko pelto onkin sytytetty tuleen, mutta hymy ei hyydy. Kuvan nainen käsien asentoa myöten muistuttaa erehdyttävästi rattaita työntävää lasta, kuin hän olisi kävellyt peltoa vuosikaudet, tai vain kävellyt kuvasta toiseen.
Ikuinen, tai elämänmittainen pellossa kävely aurinkoisesti hymyillen kertautuu kuvasta toiseen. Aito, raikas, vahva, leikkisä, valoisa, värikäs, elämäniloinen, selkeä; puhtaan luonnon, muotojen ja väkevien tuoksujen Suomi, rakkaus, leikki avautuu eteen Marimekkokuva toisensa jälkeen. Kuvista muodostuu iloinen tilkkutäkki, jonka voima, menestys, ja aikansa maailmanvalloitus on ihan helppo ymmärtää. Vain tyttöjä ja naisia – vahvoja, älykkäitä, suopursunsitkeitä voimanaisia, herkkiä hymyjä, estetiikkaa, luontoa.
Mutta hymyä ja iloa on tarjolla kaikissa muissakin kuvissa – New Yorkin muoti- ja varieteekuvista taiteilijamuotokuviin ja aina kuviin sota-ajoista lähtien. Kronologisesti valokuvat luovat myös kuvaajansa elämäntarinaa, kuin instaprofiili.
Onko se aitoa? Missä ovat kuvat itkuisista öistä, tuskasta, epätoivosta, krapulasta, väsymyksestä, pyykkikasoista, tiskeistä, liasta? Rikkoutuneista ihmissuhteista ja sisustustarvikkeista, rappukäytävään tippuneista vaatteista, syvästä yksinäisyydestä, pelosta, orgasmeista, eritteistä, sairaudesta, väkivallasta ja kuolemasta? Kuolevasta luonnosta, jätteistä, kerjäläisistä? Onko tämä taidetta ollenkaan ja mitä ihmettä tällaiset nostalgiset kuvat tekevät museossa?
Mitä on hymyjen, muodin ja menestyksen alla?
Vai mainoskuvaa, päiväuniin tuudittamista ja valhetta.
Haluammeko nähdä jotain kaunista, vai totuuden usein kysytään, ikään kuin ne sulkisivat toisensa pois tai kauneus ei olisi totta lainkaan. Pyrkivätkö Vaccaron kuvat meikkaamaan piiloon elämän rumuutta ja raadollisuutta, vai muistuttamaan sen valoisista ja iloisista puolista, siitä että ihmisenä oleminen voi olla värikästä, lämmintä, luovaa, leikkisää, esteettistä ja täynnä rakkautta?
Varsinkin sotien aikana, mutta yhä nykyäänkin monien ihmisten elämä on helvetti maan päällä aika pienestä lähtien, oli taide mitä hyvänsä. Toivo ei silloin nukuta päiväuniin, vaan voi antaa elintärkeän signaalin siitä, että tämä ei ole se viimeinen tila, on olemassa toisenlainen tapa elää.
Toivo ja kyky unelmoida, suunnitella tai kuvitella tulevaa on ylipäänsä ihmislajin selviytymisen ja toimintakyvyn säilymisen kannalta ihan olennaista, ja eri asia kuin psyykettä suojaamaan pyrkivät puolustusmekanismit kuten kieltäminen, projisointi, eristäytyminen, eskapismi tai ”päiväpeittokulttuuri”. Toivo on paitsi rohkeaa, tietoinen valinta, myös tie yhteyteen muun biomassan kanssa, etenkin niille, jotka vallitsevasta todellisuudesta ovat jo menneet rikki tai lamaantuneet, – ja keskinäinen kyky yhteistyöhön ja luottamus toisiimme on tutkitusti resilienssin avain.
Esimerkiksi Viktor E. Frankl on kuvannut keskitysleirien todellisuutta kirjoissaan vangin näkökulmasta ja eläväisesti sitä, kuinka leirillä normaali muuttuu. Nälkä, puute, sairastuminen ja kidutus, hidas tappaminen ja sadismi muuttuvat askel askeleelta yhä syveneväksi hirvittäväksi normiksi, jonka hornaan ihmisyydeksi tunnistettavat elementit vähitellen katoavat kokonaan. Ainoa, joka on mahdollista pitää, on oma itse, omat todella sisäiset ajatukset. Frankl kuvaa, kuinka unelmiin ja ruokafantasioihin kokonaan uppoutuneet kuolivat tai menettivät elämänvoimansa ja järkensä ensin. Paljain, kivuliaasti tulehtunein jaloin lumihangessa työmaalle hoippuessaan hän ajattelee vaimonsa kasvoja, säilyttää koko hirvityksen ajan jonkin käsittämättömän toivonsäteen, pysyy elossa, pysyy järjissään, selviää.
Tapahtumat sodista ovat kaikkien jälkipolvien tiedossa, osa kollektiivista kuvastoa, ihmisyyden kokemusta – ja me tiedämme, että nämä tai vastaavat ovat tapahtumia tälläkin hetkellä, juuri nyt, joissain maailman osissa, joillekin eläville ihmisille. Nykyiset aikuiset edustavat sukupolvea, jolle maailmansodista on niin kauan, että omat isovanhemmat ovat olleet lapsia niiden aikaan – ovat jopa nuorempia kuin New Yorkissa yhä kuvaava, 98 -vuotias Vaccaro, joka kääri kameran sellofaanin ja kuvasi Yhdysvaltojen armeijan sotilaana sotaa Euroopassa – ja kuulleet heidän kertovan pommituksista, pakenemisesta kellariin, mädistä lantuista ruokana. Isoisästä, joka on lapsena löydetty kuolleiden vanhempiensa vierestä. Olemme tietoisia sodan ja keskitysleirien tapahtumista ja kannamme mitä monimuotoisinta ”valkoisen miehen” historiallista syntitaakkaa mukanamme muutenkin päivittäin.
Ihmisenä olemisen ilo ja toivo ihmisyyden suhteen ei olekaan yksiselitteistä. On monia, jotka eivät kykene siihen lainkaan. Katharsis (ei myöskään mitenkään yksiselitteinen käsite) tarkoittaa pelon ja säälin tunnetta, joka syntyy katsojassa nimenomaan tragedian yhteydessä, joka on yksi varhaisen teatterin/rituaalien muodoista. Mutta mikä yhdistää, puhdistaa ja vapauttaa, jos todellisuus on pelkkää umpikujamaista pahuutta, kärsimystä ja tragediaa, tai kuten tässä päivässä tuntuu olevan, dystooppista science fiction -elokuvaa, ihan elävässä elämässä ja juuri nyt?
Toivo.
Taiteella voi olla monenlaisia tehtäviä, muotoja ja rooleja, sen olemus on olla vapaa tai mitä vain. Taiteen historia on kirjavoinaan esimerkkejä siitä, miten taiteilijat ovat toteuttaneet omaa ajattelua ja näkemystä erilaisten rooli-, sosioekonomis- ja ideologisten raamien sisällä ja paineiden alla, jopa muoto- tai vielä enemmän muoti-, julkkis- ja mainoskuvassa. Näin on tehnyt myös Vaccaro.
Tony Vaccaron kuvat ovat upeita. Ne ovat teknisesti virheettömiä ja niiden asetelmallisuus ja usein katse, kuvattavaan löytynyt yhteys vie syvälle kuvien taakse, rakentamaan tarinaa paitsi kuvaustilanteesta, myös ajasta ja ihmisistä kuvien takana. Niissä elävät elokuvat ja ajankuva, ja niitä katsoessa 50- ja 60 -lukujen musiikki, jazz ja Elvis alkaa soida mielessä, vaikkei niitä oikeasti tietenkään kuulu mistään. Kuviin on taltioitu läheisessä ja rakastavassa hengessä taiteilijoita, jotka ovat omalla elämällään ja taiteellaan muuttaneet taiteen historiaa ja käsitystä hyvästä elämästä, sellaisia jotka ovat rohkeasti rakastaneet ja heittäytyneet luovuuden ja oman persoonallisuutensa vietäviksi. Kuvissa on ystävällisyyttä, hymyjä, värejä, ääniä, muotoja, kesäöitä, menestystä ja rikkautta, joka on oodi elämälle ja niin paljon muuta(kin) kuin rahaa.
Ja sitten ovat erikseen ne viimeisen huoneen, kuvanveistosalin kuvat. Värikuvat, Marimekko -kuvat, kuvat Anjasta, josta tuli kuvaajan elämän rakkaus, vaimo. Rakastuneen katse. On näiden kuvien vapautuneisuus, löytämisen riemu, syvä yhteys luontoon, leikkiin ja …no, vapauteen.
Hän on elänyt tosi hyvän elämän.
Tony Vaccaron (s. 1922) Elämä on ihanaa -näyttely esittelee kansainvälisesti tunnetun valokuvaajan ikonisia muoti- ja lifestylekuvia 1950–70-luvuilta. Taidehallissa nähdään myös Vaccaron kesällä 1964 Life-lehdelle ottamia tunnelmallisia Marimekko-kuvia Porvoosta ja Helsingistä. Vierailu oli taiteilijalle erityinen: kuvissa poseeraa myös Vaccaron tuleva vaimo, Marimekon mallina toiminut Anja Lehto.
Helsingin Taidehallissa esitellään Vaccaron lähes 80 vuotta kestänyttä tuotteliasta uraa 130 valokuvan voimin. Muotikuvien lisäksi näyttelyssä nähdään useita kuvataiteilijoiden ja julkisuudenhenkilöiden potretteja; kuvissa poseeraavat mm. Pablo Picasso, Georgia O’Keeffe, Leonard Cohen ja Sophia Loren. Esillä on myös sotavalokuvistaan tunnetun Vaccaron uran ensimmäisiä kuvia toisen maailmansodan taisteluista Saksassa ja Ranskassa, sekä valikoima otoksia sodanjälkeisen Euroopan tunnelmista uudelleenrakentamisen aikaan.
Elämä on ihanaa -näyttely esittelee Tony Vaccaron tuotantoa ensimmäistä kertaa Suomessa. Näyttely on toteutettu yhteistyössä Tony Vaccaro Studion, Monroe Galleryn ja Marimekon kanssa. Lue lisää https://taidehalli.fi/
Totuus. Suomen virallinen kulttuuritaidejulkaisu.
totuus 