”Melina Paakkosen näyttelyyn voi astua sisään kuin keskiaikaiseen käsin kuvitettuun kirjaan”, näyttelyn esittelytekstissä kerrotaan. ”1200 -luvun Pariisissa yleistyivät kirjojen kuvituksissa maalliset aiheet uskonnollisten rinnalla. Tyypillistä oli koristeellinen, mutta kaksiuloitteinen kuvapinnan käsittely, sivujen kehystäminen ornamentiikalla ja ritaritarujen aihepiiri.”
Melina Paakkonen: Elämän kevät. 2.-25.4.2021. Galleria Halmetoja
Tulkoon sinun valtakuntasi. Tapahtukoon sinun tahtosi myös maan päällä niin kuin taivaassa. Anna meille tänä päivänä meidän jokapäiväinen leipämme.
Isä meidän on luterilaisen ja kristityn uskon kulmakiviä, tunnustus ja rukous, joka jokaisen kastetun ja rippikoulun käyvän tulee osata ulkoa. Rukouksessa pyydetään nöyrästi ravintoa tällekin päivälle. Historia tuntee aikoja, jolloin kuolemaa on ollut ihan reilusti enemmän kuin elämää, eikä jokapäiväinen leipäkään ole ollut mitenkään itsestäänselvä asia. Katovuosia, ruttoa, barbarian ja taantumuksen aikoja, tyhjyyttä, matojen syömiä ruumiita ja kurjuutta on kuitenkin seurannut aina parempi aika. Uudelleensyntymä, elämän kevät.
Uudelleensyntymä ja kuolemanjälkeinen ”uusi” elämä on toki myös kristillisessä ajattelussa ihan keskeistä.
Suhde kuolemiseen, uuteen elämään, ravintoon ja avaraan luontoon on tapetilla myös Melina Paakkosen näyttävässä Elämän kevät -näyttelyssä. Se on kirjoitushetkellä ollut pääsiäisen ajan, siis nyt 4 päivää, esillä helsinkiläisessä galleria Halmetojassa, ja kaikki teokset on jo myyty. Jokainen.
Teokset ovat siis saaneet uuden elämän ihmisten kodeissa ja siirtyneet galleriasta ikuisuuteen ja taiteilija on saanut jokapäiväistä leipäänsä. Henki on kuitenkin muuttunut teoksissa lihaksi monella muullakin tavalla.
Keskiaikaa voi pitää uskonnollisuuden, taantumisen ja barbarian aikakautena, jota toisaalta sävyttää taikausko, ritarilegendat, alkeellisuus, musta surma, raakuus ja ankara luokkajako. Antiikin Kreikan ja Rooman elämää tihkuva estetiikka ja ihanteet vaihtuvat silloin puisevaan, ankaraan ja uskonnolliseen, kaksiuloitteiseen kuvastoon. Kirkko ja valtio olivat yhtä. Tasapainoilu uskonnollisen vallankäytön ja karnevalismin, sirkuksen, rehoittamisten, leikin, ei-kontrollin ja toisaalta kuoleman, turvan ja suojaavien raamien ja rajojen kanssa näyttäytyy Melina Paakkosen teoksissa uhkapelinä, missä jokeri on yhtä aikaa keskiaikainen taitelija, narri, mutta myös ”ässä hihassa”.
Melina Paakkosen teoksessa Leikki (2021) renessanssitaitelija Botticellin Birth of Venus -maalauksesta tutun Venus -patsaan pää onkin kierähtänyt kukkaruukkuun kissojen leikkisässä nuotiopiirissä, missä tarjolla on syntymäpäiväkakkua ja grillattua sammakkoa. Venus oli roomalaisten Afrodite, kauneuden ja rakkauden jumalatar, kasvillisuuden, viinitarhojen ja puutarhojen suojelija. Renessanssi (ital. rinascimento, syntyä uudelleen) ihannoi puolestaan antiikkia, sen arvoja ja kauneuskäsityksiä. Keskiaika päättyi ja vaihtui silloin uuteen aikaan, jonka teemana oli enemmänkin ”memento vivere” (muista eläväsi).
Nimikkoteos Elämän kevät (2021) kuvaakin uudenlaisen renessanssin sellaisena kun se taiteilijalle on näyttäytynyt. Horisontissa pulppuava suihkulähde kutsuu katsojan astumaan villiintyneeseen puutarhaan, tai metsään jossa palmut, päärynäpuut ja suopursut rehottavat ja notkuvat hedelmää. Haukkamainen lintu, luuranko, tiikeri ja musta läähättävä koira ovat kerääntyneet valkoisella liinalla peitetyn pienen pyöreän pöydän ääreen, ja tarjolla näyttäisi olevan kuin pala raakaa lihaa, ehkä sydän. Tiikeri ja koira pelaavat shakkia, mutta koiran valkoiset nappulat ovat jotenkin levinneet pöpelikköön. Tiikeri kuitenkin suhtautuu tilanteeseen tyynesti, kärsivällisenä tai jopa aika neutraalisti, ikään kuin uudessa keväässä pelaamiset olisivat menettäneet merkityksensä ja olisi koittanut uusi vilpittömyyden ja ihan toisenlaisen kilvoittelun aika. Teos on saanut ympärilleen upean, keskiaikaisen raamin, joka on samalla kuin avoin oviaukko tai portti toiseen maailmaan.
(myöhäisgoottilainen kuvakudos)
Samanlaista asetelmallisuutta ja luonnon vehreyttä näkyy keskiaikaisessa seinätekstiilissä Yksisarvisen metsästys. Se on osa seitsemän myöhäisgoottilaisen kuvakudoksen sarjaa, joka on näytteillä Cloistersin museossa Manhattanilla. Se esittää tarujen yksisarvisen takaa-ajoa, neitsyen avulla tapahtuvaa vangitsemista ja aitaukseen sulkemista. Kuvaelma on tulkittu rakkaustarinaksi tai kuvaavan Jeesuksen ylösnousemusta. Kaikissa seitsemässä seinävaatteessa esiintyy monogrammi A ja E, joiden merkitystä ei ole pystytty selvittämään. Toisin kuin satoja vuosia myöhemmin maalattu Elämän kevät, Yksisarvisen metsästyksessä ei nähdä raameja, paitsi surullisessa viimeisessä osassa, missä yksisarvinen on yksin ympyränmuotoisessa vankilassaan.
Metsästys on ollut historiassa merkittävä tapa hankkia ravintoa, mutta myös yläluokan huvittelua. Alla olevassa keskiaikaisessa kuvassa näkyy paitsi ylhäisöä metsästämässä haukalla, vaakuna symboloimassa arvoa ja asemaa. Heraldiikassa, kuvataiteen historiassa ja myös Paakkosen töissä esiintyy usein mise-en-abyme, kuva kuvassa. Paakkosen kuvaamat tilat, huoneet ja porteista avautuvat maailmat kuvaavat usein toisia teoksia. Ne liittävät työt hauskasti historiaan, luovat lisää sisäkkäisiä portteja ja kaninkoloja, joista kurkistaa ja tippua sisään, tuovat ällistyttävää kolmiuloitteisuutta keskiajan vääntynyttä kaksiuloitteisuutta käyttäviin töihin ja lisäksi kytkevät ne suoraan luokan ja vallan kysymyksiin. Tunnelma huoneistoissa on monissa töissä ylellinen, 1900 -luvun alkua henkivä, antiikkihuonekalujen, arvokkaiden ryijyjen, mattojen ja muiden siirtomaatavaroiden, marakattien, palmujen ja kirjekyyhkyjen sävyttämä. ”Hahmojen ja tarinoiden taustalle maalattu maailma on jotain muuta kuin suomalainen Artek -koti”, näyttelytextissä sanotaan.
”Paakkonen maalaa eräänlaisia nykyaikaan siirrettyjä faabeleita, joissa ihmisen ja eläimen raja katoaa ja huumori kietoutuu pieniin yksityiskohtiin”, näyttelyteksti kertoo. ”Paakkonen kertoo maailmasta antropomorfismin keinoin.” Taulujen hahmot ovatkin siis ihmisiä, mutta mielenkiintoinen on omakuva, neutraali ja ”muihin hahmoihin verrattuna” asiallinen naishahmo hullunmyllyn keskellä. Hän tarkkailee, ja poimii hevosen selästä kurkottaen omenat. Hevonenkin näyttää Keräilijä -teoksessa ihan hevoselta yksisarvisen, runoratsu Pegasoksen tai jonkun muun hevosiin liitettävän symboliikan tai vertauskuvan sijaan. Ehkä se on myös uusvilpittömän, ei-pelillisen ajan kuva, missä ”leipä” hankitaan jollain muulla keinolla kuin jahtaamalla, piirittämällä, vangitsemalla ja tappamalla.
Jotain uutta onkin ehkä jo syntynyt, koittanut elämän kevät. Nämä teokset nimittäin ovat tässä. Oikeasti.
Melina Paakkonen on vastikään valmistunut kuvataiteilija, ja Elämän kevät on toinen yksityisnäyttely Helsingissä. Ensimmäinen nähtiin ARTag Galleryssa vuonna 2019. Hänen teoksiaan kuuluu jo muun muassa Lars Göran Johnssonin Turun taidemuseolle lahjoittamaan nykytaiteen kokoelmaan.
totuus 