Koralliriuttapäiväkirjat, osa 2: tulehduksia, irtirevittyjä sisäelimiä ja epätoivon jäinen palo

Laitoin tohon vaan rankan otsikon huomion hakemiseksi. Ei vaan, rehellisesti.

Iloisen 20 -luvun ensimmäinen vuosi lähenee loppuaan valottomissa tunnelmissa ja yövirkkaajan (engl. nightcrocheter) suhde materiaalina käytettyyn muovinauhaan sekä hänen sormeensa kehkeytyvään jännetuppitulehdukseen saa passiivis-aggressiivisia vivahteita.

Esineet voivat muuttaa muotoaan. Ihminen näkee helposti erilaisia hahmoja esimerkiksi pilviä ja taivasta tarkkailemalla. Yhtäkkiä pilvi saattaa näyttää karmaisevalta karhulta tai iloiselta perhoselta. Samoin muovista virkattu korallikukka voi äkillisesti muistuttaa kukkakaalia tai esimerkiksi irti revittyä sydäntä, joka mainitaan muun muassa Lumikki -lastensadussa.

Yhdennäköisyys on suorastaan häkellyttävä. Luonnon kyky luoda ja toistaa muotoja on ihmeellinen.

Lumikin sydän pyydettiin toimittamaan rasiassa kuningattarelle, mutta metsästäjä heltyi ja tappoi sittenkin ”vain” metsäkauriin ja laittoi sen sijaan sen sydämen rasiaan

Luontosuhdetta voi tarkastella muotojen, satujen ja myyttien avulla. Lumikissa metsä ja luonto ovat esillä suojana ja turvapaikkana, hauraan ja suojattoman tyyssijana, väkivaltaisen ja epärehellisen ihmisen esittäessä vastapuolta. Sadun keskiössä on myrkytetty omena, joka saa viattoman ja iloisen Lumikin lopulta menehtymään. Ihminen on kuitenkin kiistatta sadussa luomakunnan kruunu, jonka ääneenlausumaton etuoikeus on elää, vaikka muut kuolisivat. Suudelma kumoaa itseaiheutetun (ihmisen aiheuttaman) pahan myrkkyomenan vaikutuksen – maailma pelastuu lopulta rakkaudella.

Satua voisi tulkita inhimillisen psyyken rakenteen metaforana, joilloin hahmot olisivatkin yksilön eri ominaisuuksia: hyvä, paha, kateus, pelko, myötätunto, sääli, pelko, rakkaus, vajavaisuus, rohkeus, kuoleminen ja uudelleensyntyminen, pako, väärintekeminen ja luottamiseen liittyvät kysymykset heijastuvat alun ongelmallisesta peilistä läpi mentäessä ja itseään kohdatessa.

Koralliriuttavirkkaaminen vaatii yllättävää määrää kärsivällisyyttä. Työ valmistuu hiljalleen, ei pienissä paloissa, jotka voi myöhemmin liittää yhteen toisiinsa kuten isoäidinneliöt, tai saada kerralla valmiiksi, kuten vanhan ajan patalappu. Muovi nitisee ja on nihkeää ja epäterveellistä sormissa, nauhat ovat irrallisia pätkiä, jotka tulee solmia yhteen yksi toisensa perään. Muovinauhakasa solmuuntuu, sitä tulee kahistella loputtomasti setviäkseen sitä eikä kasa tunnu hupenevan lainkaan. Selkää särkee, koska pitää istua sängynreunalla hartiat tiukkana, eikä tietenkään voi taaskaan miettiä mitään ergonomioita. Toisen korallin ollessa puolivälissä survon koko sotkun IKEA:n muovikassiin ja ryhdyn sen sijaan aktiivisesti potemaan nuhaa marttyyrina pötkötellen. Sain sen varmuudella muovinauhasta. Uhraukseni maailman pelastumisen eteen alkavat tuntua täysin kohtuuttomilta.

Sydän muljahtelee öisin. Ambulanssit ujeltavat kadulla. Museot suljetaan, eikä materiaaleja Helsinki Satellite Reefiin voi enää hakea. Mikään ei toimi. Maailmassa on pandemia.

Kun olen riittävästi murjottanut muovinauhakasalle, ihmiskunnalle ja keskeneräiselle koralliriuttatyölle, taiteen alan sisäpiiri- ja rahoituskuvioille, ahneudelle, ilkeydelle, juoruilulle, sosiaaliselle medialle, ilmastonmuutokselle ja sille miten lapsia kohdellaan tässä maassa, murehtinut läpi kaikki omat pieleen menneet ihmissuhteet sekä vääryyden kokemukset, omat virheet ja yleisesti ottaen uhriutunut ja kokenut syvää yksinäisyyttä ja kuolemanpelkoa, tartun uudelleen siihen. En tiedä kenen kanssa kilpailen, mutta muovikassit on saatava tyhjiksi nauhasta kun kerran aloin. Saatana. Projekti on äkkiä syvä henkilökohtainen itsetutkimus – ja terapia, joka tuntuu vievän kohti ääretöntä – ja yli.

Ilmastonmuutosta on vaikea hyväksyä, mutta antautuminen tuntuu hyvältä. Täytyy silti vaan tehdä itse parhaansa, eikö niin? Kuvassa joulukuiset ruusukukinnot Helsingissä 2020.

Ruusujen muoto muistuttaa myös koralleja. Oheisena ns. Fibunaccin asetelma, missä jonossa korallisuus ja prosessin pitkäjänteisyyttä vaativa vaihe lisääntyy aina sen määrän mitä edellinen on kun se lasketaan yhteen. Toisaalta, jos saan joskus neljännen tötterön väsäiltyä, teoksessa hahmottuvat symbolisesti myös Graham Wallasin luovan prosessin neljä vaihetta: 1. Valmistautuminen eli ongelman löytyminen, 2. Hautominen eli kypsyttely, 3. Oivallus ja 4. Toimeenpano.
Neljäs on tunnetusti kaikkein vaativin.

Noudattaako myös luovuus matemaattista mallia vai onko ihmisessä _sittenkin_ ripaus jumalaa ja kyky luoda jotain aivan uutta? Platon, Kant ja Freud pitivät luovuutta arvoituksellisena ilmiönä, jonka tuotosten syntyä tieteelliset lainalaisuudet eivät selitä. Behavioristi B.F. Skinner sen sijaan ajatteli 50 -luvulla, että luovuus on puhtaasti sattumaa ja biologiaa, esimerkiksi runous ja säveltäminen ovat vain aiemmista kokemuksista saatujen palasten yhteen kokoamista.
Kuvassa satunnainen otos palasista koralliriuttayövirkkaajan lattialta.

MoMan ensi kesän näyttely Broken Nature New Yorkissa käsittää valikoiman projekteja, jotka arkkitehtuurin ja muotoilun avulla käynnistävät rakenteellisia muutoksia. Näyttely sisältää teoksia 3D -printatusta regeneroidusta korallista ylikansoittuneen maailman ruokkimista pohtiviin teoksiin. Se on toteutettu yhteistyössä Triennale di Milanon kanssa ja haluaa tuoda esiin jälleenrakentavaa designia ja tarjota strategioita, joilla ihmiset voivat korjata suhdettaan luontoon ja lajeihin joiden kanssa elävät täällä.

View this post on Instagram

A post shared by MoMA The Museum of Modern Art (@themuseumofmodernart)

Kolmas korallikukkanen saa hybridimuotoja – se ei ole yliyrittävä, kerroksellinen ja kultaiseen lahjanaruun kääritty monimutkainen kukkakaali, vaan isoäidinneliötä varioiva, lähes ohjeen mukainen hyperbolinen lerpake. Jotenkin rento, ja syntyy kuin itsestään sohvalla seuraten uutisista, kuinka maailma palaa.

”Ei luovuteta!” on sen lempeä ja ystävällinen viesti käsissäni.