Uhattu elämä – valkoisen miehen historiallinen syntitaakka karmaisevasti esillä Sinebrychoffin taidemuseossa

Uhattu elämä. Sinebrychoffin taidemuseo 13.2.–23.8.2020

Kun kaarteleva lintu nousee korkeammalle tuulen yläpuolelle siipiään räpäyttämättä, tuulen voimalla, tuuli vie linnun kauas sen kotiseudulta. Kun se haluaa palata takaisin, edelleen siipiä räpyttelemättä, se kääntyykin niin, että sen pää on vastatuuleen, kaartaa tuulen alle ja liitää hieman alaviistoon kunnes on palannut haluamaansa paikkaan.
– Leonardo da Vinci (1452-1519)

 

 

Alun sitaatti löytyy Sinebrychoffin taidemuseon Uhattu elämä -näyttelyn ilmaa ja säätiloja käsittelevästä huoneesta. Se on tekstattu taivaansiniharmaaseen seinään hyvin korkeallesuoraan lasisessa vitriinissä lojuvan, puiseen keppiin työnnetyn menehtyneen kauniinvihertävän linnun yläpuolelle. Linnun nokka on painunut rinnalle ja sen olemuksessa on haurasta surua. Ikään kuin se vain nukkuisi, vaikka on tuliainen 1800 -luvun lopun korkeimman säädyn edustajan ja taiteilijan kaukomatkalta.

Asetelmassa kiteytyy näyttelyn syviten puhutteleva sanoma. Kauneus, suru, luonto kuolema, sorto, riisto, kaukomatkat – ihmisen loputon uteliaisuus olemassaoloaan ja luontoa kohtaan taiteellisen ja tieteellisen tutkimuksen muodossa, kyky haltioitua ja halu vangita se – ja toisaalta ajan uskonnon sinetöimä maailmanjärjestys, jossa ihminen on luomakunnan kruunu ja tietyllä tavalla hyvin selkeästi irrallaan luonnosta.

Jumalan säätämää maailmanjärjestystä olivat aikalaisille myös vuosisadanvaihteen yhteiskuntaluokat. Ihmisten täysin erilaista asemaa ja arvoa keskenään pidettiin luonnollisena ja oikeana. Valtaosa väestöstä eli vailla minkäänlaisia säätyoikeuksia kurjissa oloissa ja ruokapalkalla, ja osa loisina tai irtolaisina vielä surkeammin.

Näyttelyn sijainti prameassa Sinebrychoffin panimon omistajaperheen palatsissa alleviivaa kolonialismin ja ihmisluonnon piirteitä näyttelyssä. Esteettisesti hyvin hienossa ja kalliin näköisessä asunnossa on valtava määrä varallisuutta ja valtaa korostavia ajan hienouksia – toisaalta myös muodikkaimpia, tulenkantajahenkisiä elementtejä – merkkejä lähes kaikista valkoisen miehen alistamista mantereista ja kaukomaista – hienosta itämaisesta posliinista kultaisiin egyptiläishenkisiin pöydänjalkoihin ja patsaisiin, eksoottisiin kattokuviointeihin ja äärettömän koristeellisen ja kalliin näköisiin lipastoihin ja outoihin laatikoihin. Seinällä on myös maalaus bordellin pihasta – ne olivat laillisia siihen aikaan – täynnä pöhöttyneitä, juopuneita miehiä tanssivan naisen ympärillä. Itse näyttelyn alakerrassa taas on aitoja Plants of British East Africa -tekstillä varustettuja otteita Akseli Gallen-Kallelan herbaariosta tauluina – siis litistettyjä ja kuivattuja kasveja Keniasta.

Vaikka museoitu koti ja itse näyttely eivät suoraan liity toisiinsa, lokaatio tuo suoraan valtavasti syvyyttä hienosti kuratoituun näyttelyyn. Tunnelmaan laskeudutaan syvän vihreän ja hämärän huoneen kautta. Synkänvihreää kasvillisuutta ja art vanitas -tunnelmaisia siimeksiä etanoineen, toukkineen ja käärmeineen sekä japanilaisia, yksityiskohtia korostavia taideteoksia tutkimalla vaivutaan syvälle ajassa – luonnon, elämän ja menetysten uumeniin. Runolliset teokset on maalattu aikana, jolloin enimmäkseen vain hyvin etuoikeutettua elämää elävillä oli ylipäätään mahdollisuus harjoittaa kuvataidetta. Se huokuu myös teoksista läpi. Huoneessa on valtavasti läsnä sellaista, mitä siellä ei ole.

Kaunis ja raskas vain syvenevät asteittain näyttelyn jatkuessa. Maalauksia jokeen ammutuista virtahevoista, antiloopin sarvet seinällä, eksoottisia näkyjä. Maailmaa valloittavan ja sivistyksen valoa kulovalkean tavoin levittäneen valkoisen miehen käsistä teoksiin tulleet murretut, tosin ihmettelevät ja haltioituneetkin okran ja oranssin värit korostavat epämukavaa ja tukahduttavaa oloa.

Astumme syvemmälle Sinebrychoffin taloon, jonka alakerta on toiminut panimon konttorina. Tutkimuksen, valloittamisen, luokittelun ja siten hallitsemisen teemat jatkuvat ilman, pilvien ja säätilojen kuvauksissa. Keskellä mitä ihaninta alkukesän iltapäivää, kirkkaan sinisen taivaan sädehtiessä ulkona tuijotamme huoneessa maalauksia, joita hallitsevat pilvet ja ilmavirtaukset – ja se alun pysäyttävä kuollut lintu. Äkkiseltaan hieman banaaleihin ja hyvin romanttisiin, sumuisiin auringonlaskukuviin jää kuitenkin jollain tavalla aivan jumiin – niissä näkyy aika ennen saastepilviä ja sumua ilmakehässä ja ehkä tuhoisista metsäpaloista syntyviä savupatsaita ja punaista kuloa. Toisaalta maalaukset symboloivat nykyajan – edistyksen – synnyn alkua ja juurta. Ja se, kuinka suuri on ollut taiteilijan sisäinen tyhjyys ja täyteläinen tunne, kaipuu johonkin aitoon ja oikeasti kauniiseen, katoavaan ja käsistä lipuvaan, ehkä pimeyden ja tuhon pelko tai pyörryttävä imu? Teokset ovat hyvin aitoja ja keinotekoisia yhtä aikaa – ehkä hän eli elämää, josta ei (näennäisesti) puuttunut yhtään mitään, materian ja hyvinvoinnin keskellä, muiden tehdessä kaiken jokaisen inhimilliseen elämään rumasti kuuluvan fyysisen, tylsän ja arkisen työn.

Pilvien tutkimuksen uranuurtajan Luke Howardin (1772-1821) esitelmä On The Modifaction Of Clouds (1802) luokitteli ja nimesi erilaisia pilvityyppejä. Samalla Howard tunnisti ja korosti sääilmiöiden syy- ja seuraussuhteita. Jo aikalaistaiteilijat William Turner (1775-1851) ja John Constable (1776-1837) perehtyivät Howardin teorioihin. Tulkinnat pilvien luonteesta ovat kuitenkin vaihdelleet. August Strindberg (1849-1912) ajatteli pilvien liikkuvan muuttumattomina – saman pilven saattoi tavata uudestaan. Ajatus pilvien pysyvyydestä peilaa ehkä syvemmän järjestyksen ja merkityksen kaipuuta, sekä halua määrittää ympäröivää kaaosta ja sattumanvaraisuuden tuntua.

Rajuin on tunnelma seuraavassa, räikeän värikkäässä, hämärässä huoneessa, missä huomio kiinnittyy ensimmäiseksi upeaan kattokruunuun ja katon monimutkaisiin, lukemattomia yksityiskohtia sisältäviin kattomaalauksiin, jotka peittyvät erikoiseen ympyrään kattokruunun ympärille. Sen kuvio on kuin sirkuksen teltta värikkäine raitoineen – tai ehkä sateenvarjo. Ladj Lyn ajankohtaisen Les Miserables -elokuvan tai vaikkapa Disneyn Dumbon tapa käsitellä sirkusta tai ihmisen julmuutta eläimiä ja toisiaan kohtaan toisintuu teoksissa ja niistä henkivässä asenteessa. Eläimen arvo on se, minkä se tuottaa ihmiselle (tai sirkuksen kassaan) – eikä millään muulla ole merkitystä.

Viimeinen huone käsittelee vettä. Lopussa päästään takaisin ihan alkuun, kaiken elämän ehtyvälle lähteelle. Hauras, haavoittuvainen ja äärettömän ylivoimainen, rehottavan kaunis, uhattu elämä.

Lempeä kesäinen tuuli puhaltaa raikastavasti, kun rakennuksesta astuu kadulle, helpottuneenakin. Hetken vuosisadat kerrastuvat ulkonakin – voi melkein nähdä aatelisrouvan päivävarjoineen promenadilla pitkin Bulevardia. Samalla ollaan kuitenkin oikeasti keskellä aivan sivistynyttä ja modernia, kehittyneen lääketieteen ja demokratian maailmaa 2020 -luvulla, jossa internetti ja lentäminen on hävittänyt globaalit välimatkat kokonaan ja

…ja joka virkoilee koronapandemiasta metsäpalojen, massasukupuuton, ikiroudan sulamisen, mellakoiden, eriarvoisuuden ja rasismin kirkuessa otsikoissa ja kaikkialla ympärillämme ihan siinä silmien allakin. Siperiassa vajoaa joku kaupunki kokonaan ja öljy vuotaa tuhansin litroin mereen.

Jatkettiin siitä suoraan pasteeraten pitkin katuja ystävättären kanssa Allas Sea Pooliin juomaan lattea terassille ja syötiin myös sushit ensin. Oli mitä ihanin kesäilta.

Papukaijoja on pidetty Euroopassa lemmikkeinä jo antiikin ajoista lähtien. Aleksanteri Suuren sotaretkeltä Intiasta tuotiin papukaija jo 323 eaa. Papukaijoja tuotiin myöhemmin myös Afrikasta. 1500 -luvulla papukaijoja kuljetettiin ahkerasti merimiesten mukana Etelä-Amerikasta. Eksoottiset linnut innostivat myös taiteilijoita.

 

 

Euroopan humuun turtunut Akseli Gallen-Kallela (1865-1931) asui perheineen Afrikassa 1909-1911. Tunteikkaat luontokokemukset värittävät perheen kirjoittamia merkintöjä. Haltioituminen vuorottelee havaintojen kanssa. Luonnon herättämät tunteet korostuvat ehkä eksotiikan ja kotimaan arjesta vapautumisen myötä.

 

Taiteilijat ovat pyrkineet ymmärtämään todellisuutta sekä näkyvän maailman suurimpia salaisuuksia tutkimalla ja tarkkailemalla luontoa ja sen ilmiöitä. Näyttelyssä on esillä Akseli Gallen-Kallelan (1865- 1931) Afrikasta keräämiä kasveja, meritähti sekä muuta luonnontieteellistä aineistoa. Nils Blommérin (1816-1853) kasvitutkielmat, Karl Wilhelm de Hamiltonin (1668-1754) pikkueläimet, sekä Fanny Churbergin (1845-1892) maisemat tuovat luonnon lähelle.

 

Ihmiset ovat vanginneet eläimiä kautta historian. Vallanpitäjät esittelivät vaurautta ja valtaa keräämällä eksoottisia eläimiä. Tieteelliseen ajatteluun perustuvat eläintarhat syntyivät Keski-Euroopassa 1800-luvun puolivälissä. Eläinnäyttelyt perusteltiin tutkimuksen edistämisellä. Niihin liittyi kuitenkin edelleen yleisön viihdyttäminen eläinten hyvinvoinnin kustannuksella. Myös ihmisten näytteillä pitäminen oli yhä 1800-luvulla tavallista – uudesta maailmasta tuodut vieraiden kulttuurien edustajat esiteltiin eläinten ohella eurooppalaiselle yleisölle. Yhteys siirtomaiden alistamiseen on helppo nähdä. Miten rinnakkaiselo voi onnistua? Monet lajit ovat väistyneet mukautuvampien tieltä. Nykyajasta puhutaan maantieteilijöiden termillä antroposeeni – ihmisen aikakausi kertoo näyttelyn tiedoteteksti

 

Taivaallisten enkelten suojeluksessa

 

1800-luvulla Suomen alueen asukkaista suurin osa asui maaseudulla. Väestö jakautui eri säätyihin, jotka määrittivät yhteiskunnallisen aseman sekä erityisoikeudet. Kartanoissa asuivat korkein sääty eli ruotsinkielinen aatelisto (0,1 %), jotka viettivät palvelusväen pyörittämää ylellistä elämää. Koulutuksen saanut papisto (0,3 %) hoiti kirkollisten toimituksien ohessa mm. lukutaidon kuulustelut eli kinkerit. Suomen alueella talonpojat (25 %) olivat oma säätynsä, jotka elivät omavaraistaloudessa viljellen sukutilojaan. Porvareiden (3 %) säätyoikeus oli oikeus kaupankäyntiin kaupungeissa. Suurin osa kansasta (70 %) oli vailla minkäänlaisia säätyoikeuksia. Esimerkiksi torpparit (vuokraviljelijät), mäkitupalaiset, rengit ja loiset elivät usein kurjissa oloissa, tehden työtä ruokapalkalla.

 

The End

Eläimet ovat yksi vanhimmista kuva-aiheista – niitä tunnetaan jo esihistorialliselta ajalta. Uhattu elämä -näyttelyssä on esillä taiteilijoiden näkemyksiä eläimistä ja luonnosta 1500-luvulta nykypäivään. Teoksista välittyy eri aikakausien suhde luontoon ja eläimiin. Ymmärrys ihmisestä osana luontoa on vähentynyt kulttuurien teknistymisen myötä. Todellisuudessa ihmiset ovat osa kokonaisuutta.

Näyttelyn teosten välityksellä tarkastellaan ihmisten matkaa luonnossa ja luonnon kanssa. Empatia ja ymmärrys yhteenkuuluvuudesta auttavat säilyttämään elintilaa sekä ihmisille että muille luontokappaleille. Sillan rakentaminen toisen kokemukseen on taiteen kautta mahdollista. Näyttely on esillä Sinebrychoffin taidemuseossa 13.2.-23.8.2020 ja Punaisessa kellarissa 23.5.-16.8.2020.

Suomen musiikkiblogi. Asiaa musiikista ja ihan mistä tahansa.

 

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s