Peilikin on mennyt rikki levynkannessa. Varmaan bassot ollu niin kovalla.
Sonkajärvi, 1996. Pakkasyö on. Ja leiskuen. Pohja vihmoja viskoo.
”Tytöt. Basso pois!”
Ylirasittunut ja puoliuninen hahmo seisoo huoneen ovella. Ja on kyllä kieltämättä taas aika myöhä ja huoneessa sijaitseviin stereosoittimiin (Huom.! C-kasetti, radio SEKÄ cd-soitinmahdollisuus) on liitetty ylimääräinen subwoofer.
Tuokiokuva, jokaöinen, alistunut raahustus huoneen ovelle sekä sitä seuraava kärsivä, kyllästynyt huokaus kertoo kaiken oleellisen paitsi lapsuudesta umpikorvessa, missä ei ole mitään muuta tekemistä kuin musiikki ja lukeminen, henkii myös suomalaista ankeutta, hämärää, pimeää, pakkasta, mielensisäistä energiaa, mitä myös HÄMÄRÄn tuore esikoisalbumi on täynnä. Yön pimeässä. Pakkasen kohmeessa. Hiljaisuutta, joka kätkee sisäänsä Perkeleet. Perheidyllit. Tulen. Komerot. Haarniskat. Ja niiden sisällä säteilevän valon.
Sellainen kuvio.
Mutta HÄMÄRÄ on paljon muutakin. Nina Niskalan ja Ville Erikssonin luoma odotettu esikoisalbumi on kokonaisuus, jossa persoonalliset, yksinkertaiset, ytimekkäät ja tummat tekstit, laulu ja biitit kuljettavat kuulijan halki aikojen ja muotojen kohti jotain ydintä, missä pintarakenteiden ja sivuseikkojen merkitys häviää. Voimaan ja energiaan, joka vain on.
Maa alla tärisee
vai olenko se minä?
Tavattoman syvälle
katseesi, nipistää
Valot ja voima
kuvittelen lisää
Sulla ei oo sitä silmää
Ota kiinni niin hypätään!
Turhaa liikaa sun pelätä
Nieleekö pelko?
Vastustaako sydän?
Janoiset mielet kyselee
HÄMÄRÄ, Kuvio
Uhkaava, vääjäämätön, raikas, karu. Kylmä. Kuin suomalainen luonto, siis turvallinen, lempeä ja kodikas. Häkellyttävällä tavalla urbaania kylmyyttä ja viiltävää tyylikkyyttä, menneiden aikojen atk -elementtejä, Commodore64 -grafiikkaa ja biittejä, tuoreita ja isommin pinnalle pulpahtamassa olevia bassomusiikkisoundeja, vaihtoehtomaailmojen, varjojen, kellareiden ja yökerhojen hämyä yhdistävä kokonaisuus vie kuulijan samaan mielensisäiseen tunnelmaan, jota voi kokea muinaisten suomalaisten kalliomaalausten äärellä, jos on mielikuvitusta – tai katsoessa hirven pään muotoiseksi vuoltua tuhansia vuosia vanhaa kiveä, jolla on rummutettu shamaanirumpua.
Esihistoriallisen ajan ihmiset ajattelivat hengen lävistävän kaiken elollisen ja elottoman, ja maailmassa olevan useita kerroksia tai ulottuvuuksia, joista vain osa oli paljain silmin nähtävissä. Kalliomaalausten kautta he pääsivät kosketuksiin pinnanalaisen maailman ja sen olentojen kanssa rituaaleissa, joissa äänillä ja musiikilla oli keskeinen sija. Ajatonta underground -meininkiä on myös HÄMÄRÄn albumi, kuin aikakone, jolla halutessaan pystyy lävistämään ajan kerrokset ja koskettamaan jotain tiedostamatonta, universaalia ja ajatonta: rytmiä, sydämensykettä, henkeä, ihmisenä olemista, alitajuista ja transitiivista.
Sanoituksissa toistuvat kuviot, rakkaustarina, kohtaaminen ja kohtaamattomuus, kehät, rajalla olo ja rajan hakeminen. Lähentyminen ja etääntyminen. Pelko ja rohkeus. Energia, intohimo. Rikkinäisyys ja epätäydellisyys ihmisenä olemisessa. Valta, pelko ja voima. Repiminen, ukkonen, raastaminen. Voimaantuminen. Ajattomuus. Ajan vääjäämätön kulku. Tavoittaminen. Ja jonkun merkityksen äärelle pääseminen. Biisien ”me” ja ”sinä” -hahmot tuntuvat olevan kuin kaksi hajalla olevaa peilikuvaa, jotka repivät toisensa auki.
Ota haarniska päältä
vasta kun varma oot
mikä osuu saa sun kehoon
HÄMÄRÄ, Haarniska
Kivuista, säröistä ja ankeuden kuvastosta huolimatta HÄMÄRÄn rakentama kokonaisuus ei ole raskas eikä masentava, vaan raikas. Siihen on ladattu riittävä määrä elementtejä juuri nyt ajankohtaisista ilmiöistä ja keskustelusta, jotta se olisi uskottava repliikki musiikin ihmeellisen maailman käymässä dialogissa tällä hetkellä, mutta silti se on jotain erilaista. HÄMÄRÄ henkii suonraikkautta, kylmää ja harmaata järvivettä, lehdettömiä puita, tunnetta ja sen sellaista rehellisen ihanalla tavalla.
Onnistuminen ilahduttaa. Levy on samanaikaisesti erittäin suomalainen, kansainvälinen, urbaani ja maanläheinen. Se on jo melkoinen suoritus keneltä tahansa. Lisäksi se on riittävän kevyt ja ei-kokeellinen ollakseen kaupallista potentiaalia omaavaa elektropoppia. Niskalan äänen voima ja lievä nasaali tuo nostalgisesti mieleen edeltäjiään kotimaisen konemusan saralla, kuten Aikakoneen, Taikapeilin tai Nylon Beatin, mutta vire ja sisältö on täysin toinen ja taiteellisesti kunnianhimoisempi. Biitit taas ovat puhtaasti tuoreita ja suuntaavat kansainvälisiin näkymiin. Hetkittäinen ajautuminen EDM -soundeihin tai Aikakoneen ysäritunnelmiin, joilla on toki ystävänsä, on osa HÄMÄRÄn temaattista ja soundillista ajassa ajelehtimista.
HÄMÄRÄn levystä huokuu intohimo ja halu jakaa tunnetta maanläheisesti, raastavan rehellisesti, retrospektiivisesti, ajankohtaisesti, eteenpäin ja kallioiden takana sijaitsevaan maailmaan vievästi. Anna sen viedä.
Ota kiinni niin hypätään
Turhaa liikaa sun pelätä
Sotketaan
nää hahmot uudestaan
ja ratkaistaan
tää vino kuvio
HÄMÄRÄ, Kuvio
Suomen musiikkiblogi. Asiaa musiikista ja ihan mistä tahansa.
Suomen musiikkiblogi. Asiaa musiikista ja ihan mistä tahansa.
