Vaikka toiset luulee
olevansa enemmän
me ollaan samassa veneessä
Räjäyttäjät, Samassa veneessä
Kun ajaa kahdeksan tuntia autolla halki koko Suomen synkeässä, mädättävässä kaatosateessa, tunti tunnilta kapenevien ja huonokuntoisempien teiden, madaltuvien puiden, lähemmäs kaartuvan taivaan, kaikkeuden valtavuuden alla, voi samalla ajaa läpi vuosien ja vuosisatojenkin kerrostuman. Parikymmentä vuotta tai enemmänkin ennalleen jääneet, lohduttoman rapistuvat kaupungit ja kylät, tyhjentyneet seudut. Metsät. Kauneus, ankaruus, musta ja harmaa, loputon sade, loputtomien vettyvien peltojen surkeus. Valtava taivas. Olo muuttuu hiljaiseksi ja nöyräksi. Jossain kohti kolmesataa kilometriä lähimpään mihinkään, (mihinkään suuntaan), on pakko vaan avata radio, kun enää yksi aivosolu päässä tiedottaa, että tie todella johtaa jonnekin.
Ja kyllä, yhtäkkiä tullaan keskelle modernia eurooppalaista kaupunkia, jossa kaikki on uutta, kukoistavaa ja rakennukset sekä myös ihmiset ihan hyvin hoidetun oloisia. Tuliterän ostoskeskuksen arkkitehtuuri hivelee silmää, ja maan alla on toinen, huippuluokan teknologiaa ja rakentamista edustava parkkihalli vai pitäiskö sanoa toinen ulottuvuus, kivisydän. Helmeilevän värinen taivas pilkahtelee repaleisten pilvipatsaiden välistä, meren läheisyys on kummallista pehmeyttä ilmassa. Taivas läpitunkee jotenkin kaikkeen, se on kummallisen lähellä, polaarisen uhkaava ja lempeä, läsnä ja kaikkiallinen. Puuterinväriset, värikkäät rakennukset reunustavat viivasuoria katuja vankkoina, kepeinä ja matalina. Ajankulu, rapistuneisuus ja menneet sekä myös tulevat julmat ja ankarat säät ovat läsnä, mutta turvallisesti. Maaginen tunnelma on valmis, ennen kuin festivaali on edes alkanut.
Ja sellaisena se jatkuu. Oulun musiikkivideofestivaali on pehmeä, räjähtävän aito, rujo, shamanistinen, maaginen, kaunis, outo ja pulppuava. Hiljainen, ja raju. Vaitonainen, koska tavallaan ollaan elokuvissa ja katsomassa. Näillä festareilla ei tärkeillä, edusteta eikä synny moshpittejä, vaan vaivutaan syvään visuaaliseen transsiin, jossa sisäinen projektori synnyttää yhä uusia pulppuavia lampia lumpeenlehtineen, lintuja, avautuvia vesikukkia, nuotiotulta, suonsilmäkkeitä, kurkien lohdutonta raakkunaa, mäntyjen väkevää lemua, vettyneiden susien nälkäistä ulvontaa, karpaloita, glitteriä ja helmiäistä, merenneitoja ja helmiä, mennyttä, tulevaa, erikoistehosteita, rakennelmia, rapistuneisuutta, kiiltoa, uutta ja vanhaa teknologiaa, kirpeää, ankaraa, kylmää ja sitkeää henkäystä, erämaan tulta silmiin, hengittäviä ja sykkiviä kehoja, ylellisyyttä, sotaa, lihaa, vesiskoottereita, jetset -elämää, kaupallisuutta ja kuplaa, jonka ihminen on jotenkin rakentanut näiden helkkarin soiden ja pellonkyntöjen päälle. Kaiken yllä on tikutus, joka on kuin tasainen komppi: jonkun koneen mateemaattisen tarkka naksutus, biitti, sydämen syke, kellon viisari. Kokonaisuus on melkoinen kommentaari ja katsaus nykyaikaan ja ihmisyyteen.
My reality is sweet, better than your dream
Look at all my shit, look at all my shit
I’m going for the win and the limousine
Oulun musiikkivideofestivaali on paitsi upeasti ja ajatuksella kuratoitu kooste maan tämän hetken ajankohtaisinta kuvataidetta, elokuvaa, elävää musiikkia, visuaaleja, keskustelua ja vieraiden haastattelua, kuratoituja musiikkivideonäytöksiä juontajineen sekä tietenkin katselmus ja siis kilpailu, jossa vuoden parhaat musiikkivideot palkitaan festarin huipentavassa Pumpeligaalassa. Vuodesta 1994 järjestetty ”Nordic Celebration of Audiovisual Culture” esitarkastaa ja valitsee kaikki järjestävälle taholle lähetetyt musiikkivideot (tänä vuonna 323 kappaletta), joista valitaan ehdokkaat lopulliseen kilpailuun. Varsinainen voittajat valitseva tuomaristo katsoo ne kaikki läpi. Kansainväliseen ja arvovaltaiseen tuomaristoon kuuluivat tänä vuonna käsikirjoittaja Anna Brotkin, virolainen, tässä yllä olevan Tommy Cashin videoista tuttu ohjaaja Anna-Lisa Himma sekä sarjakuvataiteilija Ville Pirinen.
Lihallisuutta, lisääntymistä, kehoa, ihmisyyttä, ihmisyyden kaunista ja rujoa luontoa, libidoa elämää ja voimaa luovana ja ajavana luonnonvoimana, yhteisöjä, ihmiskuntana elämistä, valtaa, teknologiaa, edistystä ja aikaa terävästi läpiruotiva, tropikaalisen pinkki ja makea, hunajaisen rönsyävä festivaali palkitsi yksinkertaisia ideoita. Analogisesta ja menneestä ammentavaa, pinnalta siksi nykyihmisestä kämäisen oloista, mutta oivaltavaa ja puhuttelevaa kuvaa, nostalgian avulla tätä hetkeä valaisevaa, kantaaottavaa ja pitkillä lähikuvilla rauhoittumaan kehottavaa kuvaa. Yltiöpäisen jälkiromanttinen ja runsas sisältö oli ehdottomasti enemmän on enemmän, mutta sen viesti tuntui kantavan ”less is more” -soihtua – siis paljon, ja vähän. Lähes tuonpuoleista tavoittavan kokemuksen ytimessä oli konkreettinen tunne siitä, että elämä (kasvit, eläimet, ihmiset, tietoisuus, kosminen kaikkeus) on ihme. Äärettömän rikasta, kauheaa, kaunista.
Ja sitä pitäis yrittää vaalia ja tulla toimeen keskenään tässä.
Perjantai -yönä seison puolikuolleena flunssasta sekä kuumeisena autoilusta anniskeluravintola 45 Specialin kellarissa. Tulipunaisessa hämyssä ja valossa mustaan harsoon pukeutunut, irlantilaisten nummien karuista lohduttomuuksista ammentava, suoraan UK:n konemusaskenen sydämestä Bristolista saapunut Salac soittaa sielun ytimiin menevää, rynttäävää konemusaa, polttelee suitsuketta ja uikahtelee outoa, joikaavaa ääntä mikkiin. Basso on niin kovalla, että koko kellari ja varmaankin myös maan ydin vavahtelee ja tutisee. Siinä sitä sitten seistään porukalla arktisen taivaan alla miettimässä syntyjä syviä. Ja jotenkin kaikki keitä kohtaa, hymyilee sydämestään lämpimästi. On olo, että on jotenkin yhtäaikaa tosi kaukana jostain, mutta täysin täällä.
Kotimaisen musiikkivideokilpailun pääpalkinnon, Kultapumpelin voitti Kalevi Suopursu (katso tästä video, josta aivan kaikki Kalevi Suopursusta selviää) Räjäyttäjille ohjaamastaan Samassa veneessä -videosta. Räjäyttäjät on Jukka Nousiaisen johtama rockyhtye, joka on perustettu Jyväskylässä vuonna 2011. Viralliset tiedot kertovat,että esimerkiksi tupla-albumi Räjä Elektrik Millenium julkaistiin 2016.
Ihmiskunnan tilaan herättelevä biisi ja video on täynnä kierrättämisen ja nostalgian teemoja. Se ottaa ihmistä narusta kiinni kuin liian korkealle rahan tekemisen ja uuden kertakäyttökulutustavaran tuottamisen ja aggressiivisen myymisen yläilmoihin karkaavan ilmapallon.
Huhtikuussa 2019 julkaistussa videon vaha-animaatiossa figuurit ovat veneilemässä sumuisen oloisissa tunnelmissa, ehkäpä maailmanlopun esiudussa, saasteissa tai sulaneiden jäätiköiden aiheuttamassa ilmankosteuden rajussa nousussa. Edelläkäyvän, jäätävää lähikuvaa, VHS -kuvamiksausta ja kylpyammetta yhdistävän videon kuvallinen tematiikka on selkeästi pinnalla tällä hetkellä. ”Kalevi ohjasi, Jukka, Mikko sekä Alex kantoivat ammetta, Sini teki figuurit ja Juuso videomikserillä kuvioita. Ektro Records julkaisee levyn myöhemmin,” kerrotaan tekijöiden krediiteistä voittoisaan videoteokseen.
Tuomaristo perusteli valintaansa näin: ”Ohjaaja on vanginnut hienosti muusikoiden ominaispiirteet ja bändin maailman. Videolla on selkeä oma luonne ja sielu. Teoksessa on huumoria, jota rahalla ei voi ostaa.” Räjäyttäjät on todennäköisesti lainannut nimensä Hurriganesin Cisse Häkkiseltä, joka kommentoi vuoden 1988 juhannuksen paluukeikkaa näin: ”Me räjäytetään!”.
Nomen est omen, eiks nii.
Ja kapteeni, se on kännissä
suunnan otti päin persettä
eikä rantaa missään ole näkyvissä
kohta lienee pakko pois hypätä
Räjäyttäjät, Samassa veneessä
Suomen musiikkiblogi. Asiaa musiikista ja ihan mistä tahansa.
totuus 