Tommishockin viimeinen levy Luksusautojen hautausmaa on bensan, ruosteen, tomun ja tappavan poltteen hajuinen, sävyjä kaihtamaton, dynaaminen ja tulinen tilitys, tilinpäätös ja nahanluonti, statement, piste. Se on myös ällistyttävää herkkyyttä ja uutta voimaa säteilevä nousu tuhkasta, kun kaikki karsta on poltettu ja palanut pois.
Uuden alku.
Tommishockin Luksusautojen hautausmaa -levyn kansikuva näyttää ensivilkaisulla joltain tyylikkäältä ja ajankohtaiselta pikselihenkiseltä kuosilta, jonka reunaan on jostain syystä sommiteltu laskeutunut lentokone. Toisaalta lämmin khakinruskea tuo mieleen myös pehmeän nahan, ehkä käärmeennahkakuvion, joka lojuu aavikolla – tosiaan tässä onkin jonkunlainen ilmakuva. Tarkempi selvittely paljastaa, että kyseessä on todella autojen ”hautausmaa” – valtavat aavikkoparkkipaikat Kaliforniassa, joille Volkswagen ja Audi -merkkiset, dieselskandaalin jälkeen yhtiön takaisinostamat laatuautot lojuvat ruostumassa ja paahtumassa. Kansikuva on siis oikea valokuva – ilmasta käsin. Aivan kuten ihmistenkin, myös liikennevälineiden aika on rajallinen, mutta onko näiden autojen aika jo nyt loppunut ja mitä järkeä niitä on säilytellä keskellä ei-mitään?
Se onkin varmaan bisnestä.
Kuva kuvastaa täydellisesti paitsi Tommishockin viimeistä levyä, myös artistin näkemystä musiikkialasta ja tekemisestä. Näihin kumpaankin Luksusautojen hautausmaa ottaa roisisti kantaa. Albumi on kolmiosainen konseptilevy, joka käsittelee Tommishockin uraa ja ristiriitaista luonnetta niin ihmisenä kuin artistina. Todellinen nahanluonti on kyseessä ihan oikeasti – koko uransa Tommishock -nimellä tehnyt artisti julkaisi nyt viimeisen levynsä. Ja millaisen: albumi on rikas, täyteläinen, rakenteeltaan järkyttävä ja täydellinen, poikkeuksellinen, historiasta, populaarikulttuurista ja filosofiasta tiheä, hengellinen, runollinen ja ydinvoimainen kokonaisuus, tekijänsä uran selkeä pääteos.
Enemmän kuin lopulta, levy tuntuukin jonkun alulta.
Ja se onkin, sillä jatkossa on olemassa vain artisti LNGN. Ei ole mitenkään aiheetonta varmaan sanoa, että kyseessä on uusiutuminen, nahan luominen uudelleen.
Nahkansa luova käärme on ihmisen vanhimpia symboleja, elinvoiman ja kuolemattomuuden, terveyden ja kuoleman, hyvän ja pahan ristiriitainen tai hybridimäinen hahmo. Mytologioissa ja uskonnoissa se on hyvän vartija, suojelija, yhteys tuonpuoleiseen – tai kaiken pahan alku ja juuri, kuten esimerkiksi luomiskertomus opettaa.
Luonnossahan oikean käärmeen nahanluonti on melko yksinkertainen tapahtuma. Ennen nahan irrottamista käärmeen väri sumenee muutamaksi päiväksi, kun irrotettavan nahan alle kertyy kosteutta. Myös silmien päällä oleva nahka irtoaa, ja koska silmien päällä oleva kalvo on sumea, käärme on varuillaan ja käyttäytyy usein hyökkäävästi. Sumean vaiheen jälkeen nahka kirkastuu, ja viikon sisällä käärme irrottaa sen. Se hankaa suutaan karheaa alustaa tai seinää vasten, jolloin nahka irtoaa ensin leuoista ja kääntyy niskaa kohden. Seuraavaksi käärme ikään kuin sukeltaa vanhasta nahasta ulos. Syy nahanluontiin on yksinkertainen: käärmeen kasvaessa nahka jää pieneksi, ja kulunut, käytetty nahka korvataan uudella.
Ja tästä myös Luksusautojen hautausmaassa on kyse. Irtoavan nahan alle kertyvä kosteus ja kyynelistä sumeneva näkö tulee esiin levyn ensimmäisestä osiosta, joka on poikkeuksellisesti nimetty. Sen nimi on Luovu.
Mutta mistä tämä kuvaannollinen nahka, josta nyt luovutaan, koostuu? Materiasta, käsitteistä, odotuksista …ihan kaikesta. Tai, ainakin niistä tähän astisista. Soundillisesti ja viestiltään levyn ensimmäinen osio edustaa täysin totutusta poikkeavaa Tommishockia – pehmeää, orgaanisempaa, uutta. Silti sanoitusten moniselitteinen runollisuus, tiivis rakenne ja aivan jäätävä, konemaisen virheetön flow ovat läsnä. Osiossa on mukana jotain taivaallista, korkeampaa leveliä – muistuttamassa olennaisesta, universaalista hyvästä, olemisen kosmisista tasoista, sielusta. Tuotannon puolesta aivan uudenlaista kypsyyttä, hyväksyntää, herkkyyttä, pehmeyttä, sumuista sadetta ja taivaanrantaa sisältävä avausraita Musta Maserati on suorasanainen ja rivien välistä totuuksia tihkuva, rakkaudentäyteinen biisi täynnä enkelimäistä, taivaallista valon lupausta. Voiko rikkinäinen olla täydellistä, säröineen?
Pelotuksen uskonto käy luopumisen hetkellä läpi omaa maailmankuvaa, omia uskomuksia, käsitteitä, arvoja, uskoa ja etsii merkitystä. Hengen, tiedon ja materian keskelle räjähtäneessä anarkiassa, kaikkien rakenteiden sortumassa, oletusarvot ja koko entinen minä, kaikki mitä olet ikinä ja aina maailmasta ja itsestäsi ajatellut tiedostamattakin täytyy hetkeksi hylätä ja rakentaa jotenkin uudelleen.
Survivalismin tyly ja terävä virta on mahdollista kestää biisin pehmeän taustan hellässä sylissä, jonkun taivaallisen laulun soidessa taustalla. Rauhallinen flow on kuitenkin vakuuttunut, kaiken näkevä, rehellinen ja itsensä hyväksyvä. Pelotuksen uskonto on kutsu uuteen, siirtymä kohti jotain muuta, vaikka riskinä on kuolema – jos ei ihmisenä, niin ainakin artistina. Elämän ja kuoleman rajalla on kaikkein pahinta, mutta se on ainoa tapa. Biisin taustojen rauhan ja rytmin rakentuminen lyriikan dynamiikkaa ja tunnetta vasten on onnistunutta kohosteisen kontrastin rakentamista. Päättymisten, erojen, peruuttamattoman, kuoleman ja menetyksen äärellä usein mennyt kiertää mielessä elokuvan lailla. Muisto toisensa perään välähtää mieleen, ja kaiken ikään kuin elää uudelleen läpi, elävänä – ihminen on kuin eläin täynnä kosmisia voimia, etsii peilejä, joista peilata. Miten pitäisi elää, mihin kuulua?
Kadut täynnä tuulipukutanttoja
hokemassa pelastuksesta mantroja (amen)
ne hakee luojalta armoa tai et,
ne on taivaspaikoistaan varmoja
mä en tajua tai en halua
tää maailma liian kompleksinen
et katsois sitä tän ajan lävitse
valtarakenteet, käsitteet häviää vähitellen
älä puhu ihmisyydestä vähätellen
erottu solusta, seottu koneisiin
keksitty valheita todeksi miten,
idealogiaan sopisi
dystooppinen mielipidepoliisi
mikä tunnetta tai tietoa?
sitä pillerii en viel ota
Katon ulkoa sisään
ja en nää siellä mitään ismejä,
oppeja ristejä, palasina
vapaus on anarkia
ja me selvitään, kaikki selviää,
mut sä et päätä sitä
Mikä luo meistä meidät
ei oo mitattavis
meidät on rakennettu siten
kuka fiktaa sun sielusi tiheyden
jos et tee sitä ite?
Kato miten teollisuus loi meidät
tehdasajattelu jalkaamme toi kengät
ruokateollisuus kitki survivalismin
lapsi yltäkylläisenä itki
Joulunäytelmistä perisynteihin
lajikäytöksestä Napakymppeihin
pakolaispolitiikan kautta ihmiskauppaan
kaikki aina tukee sen laumaa
Oletusarvoista eksynyt,
jokainen on jollekin pettymys
mut vastaantulija on oletus
jol’ on oma opetus ja kokemus
Katon ulkoa sisään
ja en nää siellä mitään ismejä,
oppeja ristejä, palasina
vapaus on anarkia
ja me selvitään, kaikki selviää,
mut sä et päätä sitä
Kollektiivisesti päätetty
keksitty kehäpäätelmiin eksynyt
Primitiivinen tapa toimia
eläin täynnä kosmisia voimia
etsimässä toisia mihin peilata
omat odotukset…ei oo omat
survivalismin aakkoset:
mitä sä tuot tai mukaas otat
Tommishock: Pelotuksen uskonto
Toinen osio, Oireista, on soundillisesti yhtäkkiä jotain aivan muuta. Se on vihonviimeinen toksinen katsaus realiteetteihin, päihteisiin, omaan itseen ja raakaan kenttään, jolla tähän asti on operoitu. Hajoamisen, rakentamisen, merkityksen ja epäilemisen teemat toistuvat ja kerrostuvat tässäkin, kuten kaikissa levyn osioissa, 3 x 3, täydellisyyden estetiikan ympärillä. Uhkaava trap -biitti, darkein pimeys, väkivaltainen biiffaaminen, veri -Pori tai verenvuodatus, ainakin proverbiaalisesti, roastaaminen ja suora puhe sävyttävät toista osaa, joka on nimetty Oireista. Se sisältää suoraa puhetta huumeista, vallasta, rahasta ja tekemisen etiikasta ja arvoista, artistien suhtautumisesta toisiinsa, eikä säästä ketään tai mitään.
Vaikka Kliini, Benihana ja Enter – biisit ovat totaalisen eri genreä, kertojan ääni, eli Tommishockin flow:n rauha jatkuu luotettavan rauhallisena ja itsevarmana. Biiseistä välittyy vahva tunne, josta ei jää kysymyksiä – mitan täynnä oleminen, jopa viha. Kappaleissa on aggressiota, mikä tavallaan ei ole aggressiivista (vaikka onkin). Tekopyhä, korruptoitunut ja epäreilu palaa karrelle. Kliini on kiinnostava träppi(kuittailu?), joka on samalla erinomaista trappia, uuden aallon musiikkia. Se on suorapuheinen päihdeanthem, joka kuulostaa jopa vähän ivalliselta – tai miten sen nyt haluaa sitten kuulla. Ja siksi Kliini poikkeaa myös genrestä, jota läpeensä edustaa soundillisesti. Sisältö on painava, niin sanottua laatukontenttia. Osion lopettava Enter on kuin lohikäärmeen suusta roihuava tulenlieska, joka polttaa maan tasalle ihan kaiken. Entisen.
Käärme liittyy kulttuurissamme myös kemialliseen lähestymistapaan elämän ja kuoleman, järjestyksen ja kadotuksen kysymyksiin. Askleipoksen sauva on tuttu apteekin merkki, jossa käärme esiintyy. Kreikkalaisessa mytologiassa juuri käärme opettaa Asklepiokselle, kuinka ihmisiä voi herättää kuolleista. Asklepios saa Midokselta tehtävän herättää kuollut poika, Glaukos eloon. Hän pohtii epätoivoisena, miten ruumiin saisi eloon. Silloin Asklepioksen luo kiemurtelee käärme, joka kietoutuu hänen sauvansa ympärille. Asklepios tappoaa käärmeen sauvallaan. Pian paikalle tulee toinen käärme, joka herättää ensimmäisen kuolleista mukanaan tuomalla yrtillä. Asklepios ottaa yrtin, ja herättää sillä kuolleista myös Glaukoksen.
Kolmannen osion nimenä on LNGN. Sen sisältö on lopullinen anteeksianto – kaikelle – uuden artistin soundi ja ilme. Esiin astuu inhimillisyytensä paljastanut artisti. Surunsa, kipunsa ja suuren kykynsä rakastaa paljastanut ihminen, ei mikään susi, vääryydet, mädättävät salaisuudet ja petetyksi tulemiset julki raivonnut, ei mikään lammas, joka on päättänyt jatkaa matkaa. Uudella katseella, kuin joku, joka ei pelkästään kävele ohuen jään päällä järven yli peläten, että se sortuu, varmana ettei niin kuitenkaan käy, vaan kuin se, joka on käynyt siellä jään alla, pimeässä ja kylmässä, ja elää silti.
Ja millainen se uudenlainen soundi ja ilme on? Orgaaninen, rouhea, rehellinen ja lahjomaton. Kuten kuuluisi, Shane ja Mitä sinun tulisi tietää ovat täynnä silkkaa puhdasta kolmannen näytöksen katharttista autuutta – helpotusta tragediassa, joka on herättänyt pelkoa ja surua. On kuin aavikon keskelle olisi yhtäkkiä puhjennut lähde, jonkunlainen keidas, joka levittää ympärilleen elämää. Sinne hautausmaalle, niin.
Käärmeelläkin on ollut meillä ennen pelkästään myönteinen merkitys. Suomalainen metsistä, järvistä ja henkimaailmasta ammentava, ihmisen luonnollista osaa kaikkeutta luonnollisena pitävä muinaisusko ennen katolilaisuutta (ja uskonpuhdistusta), piti käärmettä pyhänä olentona, haltijana ja suojelina, tuonpuoleisen, elämän ja kuoleman välillä. Käärme ilmensi menestystä ja elämää, vuosien kiertokulkua. Se oli voiman ja pelottomuuden symboli. Käärmeen väen (=henkivoiman) takana oli paitsi käärmeen väkevä myrkky, myös sen läheinen yhteys maan voimaan ja sitä kautta vainajiin ja aliseen todellisuuteen. Pimeyteen.
Totuus ei pala tulessakaan, ja joskus pitää polttaa, että sen saisi esiin. Silloin siipirikotkin lentävät, kuten levyllä sanotaan. Enter Langen. Tervetuloa.
elämän ja kuoleman rajalla
on kaikkein pahinta
mutta se on ainoa tapa
Suomen musiikkiblogi. Asiaa musiikista ja ihan mistä tahansa.
totuus 
1 Comment