New Silver Girl – Rock n´roll on kuollut, vai onko sittenkään?

“Perhaps rock music needs to die for a while, so that something powerful and subversive and truly monumental can rise up out of it.”  – Nick Cave

 

 

New Silver Girlin debyyttialbumin kansi on hopeaa hohtavan, mustavalkoisen edgy ja tyylipuhdas. Utuinen ja rakeinen kuva ei kuitenkaan ole kuvankäsittelyn tulosta, vaan ultratyylikäs, rosoinen vintagehenki johtuu siitä, että kuva on otettu aidolla 1900 -luvun alun palkkikameralla (large format photography), ja siinä on käytetty vanhaa wetplate -valokuvaustekniikaa.

Samaa analogista ideologiaa ja henkeä toistaa koko New Silver Girl -kokonaisuus. Puhdas, utuinen, rakeinen, hopeinen, hiljaiseksi vetävän tyylikäs ja ennen kaikkea aito. Nick Trianin liidaaman Solitin julkaisema New Silver Girl’n debyyttialbumi nauhoitettiin Hansa Tonstudioilla Berliinissä ja sen on tuottanut legendaarinen Gordon Raphael. Raphael on tuttu The Strokesista, Regina Spektorista ja Hindsistä. Autenttisuuden ja luonnollisuuden idea näkyi jopa levytyksen yhteydessä. Nauhoituksissa käytettiin kahden tuuman nauhaa.

Paola Suhosen ohjaamalla musiikkivideolla pitkätukkainen, ilmeetön rocklaulaja seisoo yksin jäätävässä kuutamossa, kuun sillalla, välillä kadoten tummiin väreihin, hopeisena kimalteleva paljettitakki yllään. ”Starlight City”, kaupunki tähtivalossa tiivistää New Silver Girlin olemusta. Se on hopeinen, eteerinen, luonnollinen, melankolinen, vähäeleinen, synkkä. Ja silti täynnä lämpöä.

Ei ehkä vastaa mielikuvaa perinteisestä rock -bändistä. Ei kyllä mikään muukaan New Silver Girlin musiikin tekemisen, esittämisen ja tuottamisen tavoista vastaa tässä päivässä potentiaalisen kotimaisen listahitin oletusarvoja. Päinvastoin. Sitäpaitsi rockhan on kuollut jo ajat sitten, näin on lukenut Forbesissa, Vicessa ja Guardianissa jo monta vuotta sitten ja Lenny Kravitz teki siitä biisinkin jo 1995. Kuulostaa siis melko riskaabelilta ja itsepäiseltä touhulta.

Siksi nimenomaan rock and rollia New Silver Girl on. “Artisti on se, joka astuu hyväksyttyjen sosiaalisten rajojen ulkopuolelle tuodakseen sinne ideoita, jotka valaisevat uudella tavalla olemisen ja elämisen merkitystä. Tämä on, itseasiassa, artistin tehtävä.” sanoo Nick Cave Guardianissa pohtiessaan rock and rollin tilaa ja merkitystä kirjeessään fanilleen. Third Man Recordsia pyörittävän Jack Whiten kanta analogisen rockin tulevaisuuteen puolestaan on simppeli. ”When you stand for things, people come to you.”

New Silver Girlin tapauksessa rappeutuneen, ulkopuolisen, alakuloisen, terävän ja uhmakkaan juuret ovat Raumalla. ”Ensimmäinen kosketukseni rock´n´rolliin oli 90 -luvun Raumalla. Discoissa soi europop, kadut olivat kuolleita. Paikallinen jääkiekkoseura tarjosi joillekin ajanvietettä. Vanha kaupungin vesivoimalaitos antoi suojaa ja pelastuksen. Dick Dale, Hellacopters, Hypnomen, Laika and the Cosmonauts ja Lou Reed olivat vähän vanhempien poikien ja tyttöjen musiikkia. Seurasin perässä. Vuosituhannen vaihteen sarastaessa Rauma jäi taakse, mutta rock jäi,” kertoo indie -elämäntavan ja New Silver Girlin syntytarinasta Olli Happonen.

Rauman jälkeen New Silver Girl on etsinyt ja löytänyt suuntansa. Ehkä jotain olennaista, terävää ja särmänsä sydämen myös. New Silver Girlin collabit Paola Suhosen kanssa ovat tuoneet vanhan, rapistuneen teollisuuskaupungin riipivään estetiikkaan, vanhojen levyjen karhean lämmön, pohjoismaisen minimalismin, surrealistisen ja kylmän pakahduttavan suomalaiseen karuuteen, joka on ytimestään täynnä lujaa lämpöä – filosofiaa, juurevuutta, sydäntä ja estetiikkaa, joka on todella enemmän kuin osiensa summa. Ja ennen kaikkea rohkeutta ja kykyä kysyä uusia kysymyksiä – tekemisen ja toteuttamisen ”uusia” tapoja.

 

Näyttökuva 2019-06-19 kello 20.47.21.png
New Silver Girls on right tracks. Kuva: Paola Suhonen


Ja entä itse levy? Se tulvii tunnelmia. Alakuloinen kukkaniitty, notkelma, missä niittyleinikit riiputtavat kaikesta kullasta raskaita nuppujaan tummanvihreinä, keväässä säädyttömän keltaisina rehottavat rentukkapuskat, rapistuvat autiotalot, harmaantunut ja auringossa haalistunut lauta, outo hyönteinen, bensan katkua, rapistuneita huoltoasemia, sateessa lakoontunut ylipitkä heinä, lava-autojen nostattama tomu, kulahtaneet bootsit, pillifarkut ja kuitenkin jämäkkä ote kitarankaulasta.

Se on silleen, että tää on nyt näin. Bassokuvioiden kudelmat soljuvat tyylipuhtaan, taidokkaan rokin sekaan kuin pehmeä kesäsade tai alamäkeä vierivät lasikuulat auringonlaskussa, ja jo pelkästään niitä seuraamalla on huomaamattaan mielenmatkalla jonnekin irti ajasta ja paikasta.

Running on a ridiculously catchy, sinuous bassline and a motorik beat, the Berlin-bound “Starlight City” by New Silver Girl is my night train to nirvana. The understated organ and sparse arrangement just add to the atmosphere, and the velvety guitar solos are the almonds on the bienenstich! [You’re fired. Ed.] – Swittom, Super world indie tunes


Bändin näkeminen livenä vahvistaa, että kyseessä ei todellakaan ole mikään kopio tai pastissi lapsuuden idoleihin jumittuneen fanin kitarasta, vaan tuore, intohimoinen ja ajateltu, jopa manifestoiva tapa tehdä musiikkia ja elää sitä läpi. Koko henki liekehtii siinä silmien edessä kuin palava nuotio. Ja asenne.

Genrettäminen on vaikeaa, koska New Silver Girl kuulostaa niin monelta bändiltä, mutta ei kuitenkaan kuulosta miltään niistä. Esimerkiksi Suomen musiikkiblogin kriitikoille tuli täysin toisistaan poikkeavat referenssit mieleen. Ne kaikki olivat kuitenkin orgaanisen rock -musiikin saralta pitkin sen historiaa. Lajin voi nähdä piirteiden ja konventioiden varastona, mutta mitä pitäisi ajatella asioiden ja genrejen sekoittumisesta, jos taiteilija noudattaa täydellistä vapautta luodakseen jotain ihan uutta? Joku järjestys pitäisi olla, mutta kuitenkin uusiutua. Ongelma on ikivanha: sointuja on se tietty määrä, säveliä myös, ja runoudessa ja kirjallisuudessakin ”kaikki on jo sanottu”.

Jos joku nyt tällaisen ongelman itselleen haluaa.

Näyttökuva 2019-06-19 kello 22.40.58
“‘Love is Like a Goldmine’ presents the darker side of storytelling and of the artist’s repertoire. Influenced by the surrealism of Buñuel and Lorca and some swinging sixties rock and roll innocence, the song tells the tragic story of a small town boy trying to break free from the chains of his homelands.” Kuva: Paola Suhonen

Monet haluaa. Tyylipuhtaus – genressä kuin genressä – johtaa helposti huoleen ja kritiikkiin oman kontribuution vähyydestä ja jonkun jo tehdyn tekemisestä uudelleen. Toisaalta genrejä, soittimia, koneita, muotoja ja tekemisen tapoja sekoittelevaa tai kokeilevaa kritisoidaan helposti sitäkin enemmän, ilkeästi ja lujaa.

Tunnepitoista kirjoittelua voisi ehkä pitää jonkinlaisena ”moraalisena” hyökkäyksenä. Yksittäinen fani kysyikin Nick Cavelta, mitä tämä ajattelee nykyisestä trendistä, joka yhdistää artistin henkilökohtaisen panoksen vähyyden sekä taiteen, jota he luovat – ja siitä, että tällä perusteella musantekemistä pidetään kerrassaan ”korruptoituneena” ja siksi se pitäisi heittää kokonaan roskiin.

Greta Van Fleet – a Michigan group that nabbed a Best New Artist nomination at this year’s Grammys – has been widely panned by critics as Led Zeppelin copycats. One scathing review from US music bible Pitchfork said the group’s retro sound offers but ”a bowl of nostalgia” – which it dubbed ”the cheapest high in music”. – Maggy Donaldson, TheJakartaPost

Plagiointiin ja musiikin tekemisen luonteen muuttumiseen viitaten Nick Cave kysyykin, mitä taiteen tulevaisuudelle tekee ”moraalisen täydellisyyden ja nuhteettomuuden” odottaminen taiteilijoilta – artisteilta, niiltä, jotka auttavat meitä kollektiivisesti tutkimaan ja ymmärtämään ihmisyyden kokemusta. Tämä ”moraalinen huoli” on kuitenkin hänestä hyvästä.

Jos modernia rockia kuvastaakin Caven mukaan jonkunlainen väsyneisyys, hämmentyneisyys ja voimattomuus, uusi moraalinen kiihkoilu, jota sen ympärille nyt kehkeytyy, on hyvä asia. ”Tämänhetkinen rock ei pysty taistelemaan näiden mielikuvituksen ja taiteen vihollisten kanssa, ja tässä nykyisessä muodossa rock ei ehkä olekaan säilyttämisen arvoista. Puritanismin ikirouta voi olla vastamyrkky väsymykselle ja nostalgialle, joka sitä pitää otteessaan. Ajan myötä tämä moralismi voi tarkoittaa, että villi, vaarallinen ja radikaali musiikin muoto tulee repimään tiensä jään läpi, hampaat terävinä esillä, ja rock´n´roll voi palata takaisin tehtäväänsä – normien rikkomiseen. Tämä voima on perustavaa laatua ja olennaista taiteelliselle mielikuvitukselle, koska se on aina tekemisissä ”kielletyn” kanssa.”

Onko rock´n´roll siis kuollut, vai eikö ole? Legendaarinen hiphop -kokoonpano N.W.A sai paikkansa Rock and Roll of Famessa 2016. Puheessaan yhtyeen jäsen Ice Cube sanoi, että ”Rock and roll ei ole edes musiikin tyyli. Se on henki. Rock and rollia ei ole mukautuminen johonkin, mitä ihmiset tekivät ennen sinua, vaan se, että luot oman polkusi musiikissa ja elämässä. Sitä on Rock and roll. Ja se ollaan me.”

Nothing is dead. It´s just on flames.

Näyttökuva 2019-06-09 kello 22.26.55.png
Ikuinen elämä? … vai sittenkin elämä. Damien Hirst: For the Love of God. 2007.

 

 

 

Suomen musiikkiblogi. Asiaa musiikista ja ihan mistä tahansa.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s