Pyhimyksen ja Saimaan Olisinpa täällä – elämän ja kuoleman outo lumo

”Sä halusit jutella täst biisistä/mut tää biisi on se juttelu” – ja juuri sellainen olo Pyhimyksen ja Saimaan yhteensulautuman ja luovassa tilassa vapaana vellomisen lopputuloksesta tulee. Sanaton. Oudon kyynelvirran täyttämä (miksi? aivot ei toimi)  ja täynnä pakahduttavaa tunnetta. Tunne saa nimen vasta parin päivän jälkeen – se on kiitollisuus. Ilo. Ja keveys kehossa. Semmoista mistä puhkeaa vihreää timelapse -nopeutuksella kuin keväisin luonnossa ja mustarastas laulaa jossain sateessa. Olemassa olemista.

 

 

”Sä sanoit ettei voi elää valheessa / mä sanoin että miksei vois”

Feodor Dostojevskin Rikos ja rangaistus -teoksessa köyhä päähenkilö Raskolnikov murhaa rahan takia leskirouvan. Hän oikeuttaa tekonsa idealla omasta ylemmyydestään ihmisenä suhteessa uhriinsa. Alkaa pakomatka todellisuudesta, joka päätyy murtumiseen rakkauden ja sisäisen pohjakokemuksen edessä. Vasta kuoleman konkreettisuus ja läsnäolo saa päähenkilön tekemään riittävän syvän itsetutkiskelun, tunnustamaan ja lopulta pääsemään takaisin yhteyteen itseensä ja siten myös muihin ihmisiin totuuden ja rehellisyyden kautta. Hän löytää materiasta riippumattoman olennaisuuden ihmisyydessä tai no, elämässä. Mihin hän teollaan todellisuudessa pyrki?

Pyhimyksen ja Saimaan Olisinpa täällä – levy kietoutuu monilta osin niin ikään pakenemisen ja kuoleman läsnäolon – ja niiden molempien loppumisen – ympärille. Sillä on selkeä dramaturgia. Eletty elämä, kaiken tarkoitus, tieto ja tiedon vähäisyys, pakeneminen, syöpä, kuoleman läheisyys joka hetkessä käydään vimmaisena sinfoniana ja lakonisen elämänpalon sävyttämänä herättelevään ja kauniiseen loppuun asti. Levy on mykistävä ihmisenä olemisen, eskapismin, vapauden ja yksinäisyyden tutkielma.

Levy alkaa meditatiivisen syntetitaattorisoundin päälle huokaistun, Pyhimykselle ominaisella huolettomalla, mutta harkitun painokkuuden sävyttämällä äänellä ladellulla puheenvuorolla, joka asemoi puhujansa tuohon Dostojevskin aikanakin ajankohtaiseen kysymykseen – ihmisten keskinäiseen eriarvoisuuteen tai erinomaisuuteen – ennen kuin mikään levyssä ehtii edes alkaa.

”En mä tiiä mitä mun pitäis tässä nyt sanoo.
Ei kai mulla oo mitään sen tärkeempää sanottavaa kuin kellään muullakaan.”

Pyhimys & Saimaa, Olen odottanut kärsivällisesti

Kertojan ääni kuulostaa tulevan kaukaisuudesta, kuin jonkun lähettimen läpi. Ehkä se on ajallinen, tai avaruudellinen kaukaisuus. Tai pelkkää viisautta. Olen odottanut kärsivällisesti -kappale jatkuu eri aikakausien ja tyylilajien käsittämättömänä kollaasina ja kiteytyneinä lyyrisinä pisaroina. Mikään osio ei toista itseään, ainakin vaikuttaa siltä, ja kuljetus gospelhenkisestä Kanye West -maailmasta kasariambientin, perusrokin ja iskelmän, Red Hot Chili Peppers -soundin kautta viuluihin ja sinfoniallisuuteen on kuin avaruusraketin matka läpi länsimaisen popkulttuuriin ja sen ideoiden, tuhansien ihmisten, ihmismassojen, elämäntarinoiden, kohtaloiden, pohdintojen, rakastamisten, pelkojen, vihojen ja kysymysten, ja vie sellaisenaan jonnekin syvälle ihmisyyden ytimeen.

Ja tämä on vasta ensimmäinen biisi levyllä.

Hahmo on syystä tai toisesta ajatunut tilaan, jossa eletty elämä liukuu videonauhan tavoin ohi. Sanoituksista piirtyy kuva elämästä, joka ei vain riitä. Täyttymystä ei tule. Elämä liukenee odottamiseen, näennäiseen kiireeseen ja kilpailemiseen – saamattomuuden, yksinäisyyden ja ajan kulumisen vain yksinkertaisen tapahtumisen lilluvaan rantaveteen. Kaikkein turhauttavinta on päätepysäkki, jossa kaikki vain loppuu.

”Ja mä oon odottanut kärsivällisesti,
niin kärsivällisesti,
et tää elämä alkaa,
et se alkais oikeesti”

Joku kertoo, että elämä on odotusta, missä mistään ei voi tai uskalla tarttua kiinni, olla missään kiinni tai ottaa edes mitään mukaan. Hänestä/meistä on yllättävää miten vähän elämässä on elämää. Näiden juttujen edessä ihminen ei ole ylä- tai alapuolella, vaan seisoo yhdenvertaisena joukkona maan kamaralla. ⌈Kasvain: Tai viimeistään Tuonelan portilla.⌉

”miksen vaan vois olla legenda
tekemättä mitään,
edes vähän legenda
kuolematon, kuollessakin elävä
nii ei tarviis enää kuolemaa pelätä.”

Aikalaiset pitivät Dostojevskin sittemmin ihan hyvin pärjännyttä teosta rönsyävänä ja monin tavoin epäonnistuneena. Vallitsi psykologisen realismin vaatimus – tarinoissa kerrottiin yhtä totuutta ja selkeää, totuudenmukaista tarinaa. Dostojevskin teoksissa sen sijaan oli dialogisuutta, moniäänisyyttä, metafyysisiä ja transendentiaalisia tasoja.

Matemaattinen vetävyys psykologisen realismin ja kaikkitietävyyden tavassa kertoa ihminen ja selittää elämä kieltämättä on kova. Siinä kaikki on ihanan loogista, järjestyksessä ja hallinnassa. Kuten tieteessä ylipäänsä. Tunteet ovat biokemiaa, kaiken voi palauttaa atomeihin ja molekyyleihin, ja oman elämänkin voi kuluttaa itse parhaaksi katsomallaan tavalla, koska kuolemassa kuitenkin maatuu ja ”paskasta tulee paskaa”, joten mitä väliä (millään) hengellisellä aspektilla, etenkin jos se ei ole rationaalisesti perusteltavissa (tuo kiusallinen tarve siihen, johonkin sieluun liittyvään, jäänne luolaihmisen tai jonkun alemman historiallisen olennon toiminnoista biologisen evoluution laahatessa niin tuskastuttavan paljon kulttuurievoluution perässä. ) Elä niin paljon kuin ja vielä kun ehdit, se sanoo ⌈Kasvain: Siis tuskin, ja kauan.

”mitä väliä on koska mä saavun
alotan alusta mun aamun
mitä väliä on milloin mä lähden
oon vaan atomeja ytimestä tähden
mitä väliä on millään, 
ku saavutukset on vaan tikkuja silmään
ainoo mitä nään edessä on este
mut odottavan aika voi loppua kesken”

Ehkä Olisinpa täällä -levyssä on kysymys jonkinlaisesta liukumasta syvemmyyteen, pakomatkojen (tai elämän) loppumisesta, murtumakohdasta, jossa kaikki punnitaan uudelleen. Sen moniäänisyys on hengästyttävää. Dialogisena, eksitentiaaliseen problematiikkaan keskittyvänä albumi jatkaa taiteellisesti kunnianhimoista, uudistavaa ja rikastuttavaa tapaa tehdä musiikkia paitsi Pyhimyksen ja Saimaan omien urien eräänlaisena ”late career masterpiecenä”, vahvana puheenvuorona myös esimerkiksi Paperi T:n ja Laineen Kasperin, DJ Kridlokkin ja Eevil Stöön viimeaikaiseen taiteeseen.

”Ja kun sanon sä, tarkotan mua
ei toi silta taida valmistua
ei oo venettä jolla voisin soutaa sun luo
ei ääntä millä huutaa apua
yks kuva tuhat sanaa
yks ajatus tuhat kuvaa
yks mieli miljoona ajatusta
yö saapuu ja se on sysimusta”

Mutta Pyhimys ja Saimaa vievät moniäänisyyden muodon jonnekin omalle ulottuvuudelleen. Se imeyttää kuulijansa jonnekin pois – tiedon, tiedon vähyyden, sattuman ja kaiken katoavaisuuden risteämään, jonka edessä ihminen on aseeton ja myös täysin sanaton. Ollaan ilmiselvästi jonkun ”pyhän” äärellä.

”Voi mua raukkaa parkaa poloista 
kun ei koskaan onni suosinu
kai se on karman kostoo suloista
kun en koskaan uskomaan suostunut
mutta nyt mä uskon uskon ihmeeseen
siihen viimeiseen uskon tiedostamattomaan hermopinteeseen
joka vasta auetessaan paljastuu kaiken syyks
uskon ikuiseen elämään”

Pakeneminen, kasvain ja syöpä – möykky, rommi ja sisäiset äänet, tupakointi, Hermesetas ja kuolema – levyn voi lukea kirjaimellisesti syöpäpotilaan sairaskertomuksena tai viimeisenä tilityksenä. Yhtä hyvin se avautuu vertauskuvina. Levyllä voi kuulla tarinan päihteiden luomasta pakenemisen, sisäisen kuoleman ja todellisuuden kieltämisen kehästä. Samalla se voi olla tarina myös oman mielen luomien esteiden, sisäisen piiskaajansa ja pelkojensa saartamasta henkilöstä, joka riutuu yksinäisyyteen, oman itsensä kuoleman edessä, vapauden ja rakkauden ristivedossa.

Sitaatti kappaleesta Ylös alas outo lumo ”Mä lennän maan alla” –  on yksi esimerkki Pyhimyksen runokielen ihanan monitulkintaisesta kuvastosta, omista troopeista ja vertauskuvista, jotka keskustelevat paitsi metatasolla itsensä kanssa, suhteessa muihin teoksiin ja filosofian, taiteen ja ihmiskunnan historiaan. Siis maan alla – manalassa, viemärissä, lain tuolla puolen, ei valtavirrassa, katakombissa, alitajunnassa, freudilaisessa mielen kellarissa?

”Kun ensin jäin onkeen, se oli dopamiini
toiseen epäonneen toimi serotoniini
kolmantena aivoon ruiskahti oksitosiini
(ja sieluni siivin)
mä lennän maan alla, sä et saa mua ikin kiinni”

Näyttökuva 2019-05-16 kello 9.54.49.png
Antiikin Kreikassa Tuonela, Haadeen valtakunta sijaitsi maan alla. Rajalla oli joki, jonka yli synkkä lautturi Kharon souti vainajien sielut vanhassa rapistuneessa veneessään. Kolmipäinen vahtikoira Kerberos vartioi manalan portteja. Haades valikoi vainajien iäisyyden kohtalon tuskissa tai taivaallisissa iloissa. Haadeksen nimestä käytettiin erilaisia kiertoilmaisuja, kuten Klymenos ’maineikas’, Polydegmon ’vieraanvarainen’ ja Pluton ’rikas’. Haadesta palvottiin uhraamalla hänelle eläimiä ja ihmisiä.

Levyä on lähestytty (tai sivuutettu) myös iskelmänä ja kevyenä musiikkina melko painavasta sisällöstä huolimatta, keinotekoisena tai kulmasta, jossa taiteellisessa työssä kysymys olisikin pelistä musiikkibisneksessä tai muista henkilökohtaisuuksista. Onhan kyseessä kahden kulttiaseman saavuttaneen artistin yhteistyö. Vaikuttaa kuitenkin, että ennemmän kuin sana ”yhteistyö” antaisi ymmärtää,  kyseessä on ollut jonkunlainen saaret hylännyt luova meri. Yhtäaikainen helppouden vaikutelma ja timanttinen filosofinen syvällisyys – eletty elämä, oivallukset, kyky kiteyttää ja rohkeus sanoa asioita ovat kuitenkin esimerkiksi Pyhimyksen tuotannossa totta – ja sen neroutta. Tavallaan levy on vahvan sisältönsä vuoksi myös ikään kuin peili. Reaktiot kertovat jotakin arvokasta.

”Talking nonsense is the sole privilege mankind possesses over the other organisms. It’s by talking nonsense that one gets to the truth! I talk nonsense, therefore I’m a human. (Crime and Punishment, p. 242)”.

Laskelmoisuuden sijaan levystä hohkaa pelkkä vapauden riemu – rakkaus. Mikään ei ole kahlinnut luovaa tilaa, ei menestymisen paine, aika saati paineistuneiden tai haavaisten egojen riitaisa tai päihtynyt toisiinsa törmäily. Miten se joku virtuoosisaksofonisti sanoikaan – että kun on harjoitellut ja osaa tarpeeksi hyvin, voi unohtaa kaiken ja vain soittaa. (Olen unohtanut nimet ja yksityiskohdat, mutta en ideaa.)

Levy edustaa lempeää ja orgaanista virtausta, josta (laulusta, countrystä, rockista, folkista ja menneiden soundeista), myös vaikkapa rapskene on maailmanlaajuisestikin tällä hetkellä innostunut. Olisinpa täällä sisältää kaikkea, myös itselleen rajuhkojakin konesoundeja, biittejä ja elementtejä hiphopin historiasta – jokainen soundi tarkkaan harkitusti ja täydellisessä tasapainossa tekstin ja flown kanssa. Se on ällistyttävä Mörköooppera, joka on tehty Bohemian Rhapsodyn palolla. Diversiteetti on niin runsasta, että ei mitenkään voi olla muistamatta mitä kaikkea elämässä onkaan, ja miten rikasta se on kaikessa hirveydessään. Tämä on oodi elämälle.

Todellakin, kaikkihan on ihan tosi jees. Tosi ihan jees.

Pyhimys_Saimaa_pressi.jpg
”Sä olet ihme.” Tuoni sijaitsi maan tai veden alla saarella ja oli joidenkin uskomusten mukaan pimeä tai hämärä ja kolkko. Joissain uskomuksissa Tuonela saattoi olla ylösalaisin, kuten maahisten maa. Väinämöinen teki onnettoman retken tuonelaan ja onnistui lopulta pakenemaan elävien maahan muuttumalla käärmeeksi.

 

Näyttökuva 2019-05-16 kello 9.59.47
Dostojevski näki ihmisissä pintaa syvemmälle. Teokset ovat eksistentiaalisen romaanin esikuvia ja niiden on nähty vaikuttaneen Hermann Hessen, Marcel Proustin ja Franz Kafkan tuotantoon.

 

Näyttökuva 2019-05-16 kello 8.42.31.png
Platonin Valtio -teoksessa Er-niminen sotilas kuolee, mutta palaa kertomaan kuolemanjälkeisestä maailmasta. Siellä Er oli nähnyt jälleensyntymän prosessin. Ensin maan alta ryömi esiin itkeviä, likaisia sieluja ja taivaan iloista laskeutui puhtaita sieluja.  Sitten arvottiin poimimalla järjestysnumero seuraavaa elämää varten. Mitä syvällisimmin henkilö toteutti hyveitä ja filosofista elämäntapaa, sitä viisaamman valinnan hän teki. Er pani merkille, että suurin osa taivaan iloista tulleista teki typerän valinnan.

Levy on ajankohtainen, poliittinen, etsii yhteyttä, toivoa, nöyryyttä, iloa ja valoa olematta kliseinen tai väärällä tavalla kepeä. Se on monisyinen, monitulkintainen, alaston, herkkä ja rehellinen olematta raskas.

Siinä missä Dostojevski valottaa onnistuneesti vapauden ongelmaa rationaalisesti perustellun yli-inhimillisyyden ja metafyysisyyden, rakkauden dialogina, Pyhimyksen ja Saimaan vapautunut, pinnalliset tai johonkin yhden ihmisen egoon liittyvät rajoitteet hylännyt tapa tehdä on täydellistä vapautta. Lopputulos on sen mukainen. Se on täynnä hyväksyntää. Se on täynnä rakkautta. Se on täynnä iloa kielestä, musiikista, ihmisestä ja siitä, että ollaan elossa ja olemassa. Ja se on historiaa.

⌈mitä me paetaan⌉

 

 

Suomen musiikkiblogi. Asiaa musiikista ja ihan mistä tahansa.

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s