Lone Deer Laredo – hopeista valoa, villimetsien irtolaisia, puuvillapeltojen kesäöitä ja pohjoisen kosmista tulta

Paola Suhosen ja Olli Happosen yhteisen bändin debyyttilevy Lone Deer Laredo, vol. 1 on täynnä herkkää rakkautta. Se on pehmeä ja hento analogisen ja sisäisesti rikkaan rauhan julistus ja tulvillaan väkeviä mielikuvaroadtrippejä, joita kuulija katsoo päässään kuin kaitafilmille kuvattua elokuvaa – omasta ja kaikkien yhteisestä historiasta rikas, niitä arvostava, tässä päivässä tuore ja laadukkaasti tuotettu albumi.

 

Suuret, kullanruskeat, tammisen jykevät petäjät seisovat jossain pohjoisen Amerikan tuntemattomassa metsässä, tai ehkä Kainuussa. Maasta löyhähtää vahva hellepäivän jälkeinen sammal ja syvältä tuleva kosteus, jossain siellä varjossa, vanamoiden ja juurakoiden risteillessä kuin verisuonisto metsässä, on paahtuneiden neulasten, käpyjen ja varvikoiden seassa keveät, mutta kovat kaviot. Mustasilmäisen peuran katse on yhtä aikaa pelokas, syvä, rauhallinen ja viisas, ennen kuin se kahahtaa metsän pimeyteen ja tuo hetki on poissa.

Now she´s singing songs about
Wastelands of America
Those heartlands of her soul
Lone Deer Laredo, Golden Harvest

Peura. Ehkä yksinäinen, sellainen joka odottaa.

Ja siitä Lone Deer Laredo on all about. Se on täynnä yhtäaikaista kaihoa, täyteläisyyttä, täyttymystä ja jonkun puuttumisen tai menettämisen tunnetta. Täydentämistä, täydentymistä. Se on myös eräänlainen menneiden aikojen, luonnon, hitaamman elämäntavan ja luonnollisen puolesta puhuva statementti. Levyn mukana on julkaistu lehtinen (melko vaatimaton ilmaisu sisällön dynaamisen painon huomioiden), joka sisältää kaikkien kappaleiden sanoitukset, vanhalla kirjoituskoneella naputeltuna tietenkin, ja mittavan kokemusta syventävän kollaasin valokuvia jokaista kappaletta koskien. Se on painettu sanomalehtipaperin oloiselle, ohuelle paperille. Ja itse levy, se on ensisijaisesti vinyyli.

Levy osuu materian ja markkinoiden kertakäyttökulttuurissa, kaiken paljoudessa, kiiressä ja kilpailussa, informaation ja internetin ärsyketulvassa, no, tässä ajassa johonkin kohtaan, joka puhuttelee. Siitä kertovat sen maailmalla niittämät myönteiset arviot:

”Our newest favourite Finnish band Lone Deer Laredo are a relevation, in that they somehow manage to sound soulfully Scandinavian, and yet hautingly Lynchian at once.” / Adam Pollock, BlackBook Premiere

”(Paola Suhonen and Olli Happonen) offer up a sound that is unique, almost sounding Muse -like, but with a heavier bass and drum rolls that keep the song from drifting too far out of your reach. This is a dreampop for spring.” / Phil King, Audiofuzz

Paola Suhonen kulutti lapsuutensa isänsä farkkutehtaan Laredo -farkuissa, unelmoiden punatukkaisesta vadelmapojasta ja loputtomista road tripeistä. Olli Happonen kulutti sen sijaan veljensä rock n´roll levyt puhki, oli läheinen ystävä metsässä asuvan peuran kanssa ja tiesi, että Paola on olemassa, jossakin. Vuodet, seasonit, mailit, kilometrit, ajat ja paikat ja paljon, paljon kaipausta ja odotusta ehti kulua, ennen kuin he kohtasivat, tarina kertoo. Sillä välin Paola ehti ohjata muutaman elokuvan, perustaa Ivana Helsingin, josta tuli pohjoismaiden tunnetuin Art & Design house sekä kirjoittaa lastenkirjoja, ja Ollilla oli oma missionsa, Gordon Raphaelin tuottama bändi New Silver Girl. Lone Deer Laredo on saanut alkunsa toisena iltana näiden kahden kohdattua, Molotov -baarissa vietetyn illan jälkeen.

Tarina abstrahoituu myös levystä kauniisti. Sen soundeissa on kaikuja slaavilais-skandinaavisesta kuvastosta yhtä hyvin kuin amerikkalaisten syrjäseutujen, folkin ja countrynkin äänimaailmasta. Biisien tunnelmat rakentuvat kiinnostavista oksymoroneista, vastakohtapareista. Mystinen, ilmava. Raskas, kepeä. Kuulas, ruosteinen. Variksenmarjainen, puuvillapeltoinen. Puhdas, ränsistynyt. Niiden vuoksi lopputulos on kovin ehjä.

Sama koskee suhdetta toiseen, tai itseen – siihen, josta levyn balladit, laulut yksinäisyydestä, loputtomasta uteliaisuudesta ja sinnikkyydestä sekä rakastumisesta kertovat. Odottamisesta, jonka ei tavallaan ehkä tahdokaan koskaan loppuvan – kun odotus loppuu, elämä, joka on valmis, jollain tavalla pysähtyy, tai ainakin muuttuu. Se on  liian täydellistä. On astuttava uuteen, kun jonkun puuttuminen loppuu ja asiat jollain tavalla lukittuu. Ja samalla tuntee, että ei voi elää ilman sitä toista. Jotain arvoituksellista tästä on tavoittanut kiinalainen runoilija Yeh Chíng-Cheen jo kaksi tuhatta vuotta sitten luodessaan säkeet: ”Kevään väreistä / kaksi on surua / kolmas sade ja tuuli.”

Why do I need the winds
If my wings are broken again?
Why do I need the words, if my words are spoken, Amen?
Lone Deer Laredo, Why Do I Need The Winds

Odotusta, ja löytämistä, sitä jonkunlaista pysähdystä, mutta myös täyttymystä, sävyttää  pelko. Oman dynaamisuutensa, levottomuutensa ja itsensä tunteva tietää – tai ainakin pelkää – mitä toisella on ehkä odotettavissa. Siihen kuuluu äärilleen vietyä menettämisen pelkoa, sitä, jossa saadaan jotain, mitä on kaivattu aina ja sitten pelätään, että rikotaan ja sotketaan se jotenkin itse. Ja samalla tuota aarretta halutaan kuitenkin vaalia. ”Ihminen on syntynyt vapaaksi ja kaikkialla hän on kahleissa” (”L’homme est né libre, et partout il est dans les fers”) sanoi jo Jean-Jacques Rousseau, romantiikan nousuun ja Ranskan vallankumoukseen vaikuttanut filosofi, taitelija ja yhteiskuntateoreetikko.

All I´ve loved, I´ve killed them all
I´ve buried my babes
If you didn´t die to my storm
Be sure, I´ll get to your door
Lone Deer Laredo, Queen of Revenge

You are alive
when you shine
the true light of mine
Lone Deer Laredo, True Light of Mine

 

Näyttökuva 2019-04-29 kello 14.41.38.png
Sandro Botticelli, 1478, Spring.

 

Näyttökuva 2019-04-29 kello 14.50.02.png
Jean-Jacques Rousseau oli ranskalainen valistusajan filosofi, säveltäjä, valistuksen kriitikko, kirjailija ja yhteiskuntateoreetikko, joka uskoi ihmisluonnon perimmäiseen samanlaisuuteen ja oli osaltaan luomassa demokratiaa. Rousseaun käsityksen mukaan luonto ja luonnollisuus ovat hyväksi ja sivistys, kulttuuri ja yhteiskunta ovat rappeuttaneet ihmisen. Lone Deer Laredo: Summer of Silk – kuvamateriaalia.

 

18238533_10154536852622129_1097414831700926169_o.jpg
Silver sun as light / Silver aims are fine / Silver, silver / Silver mind of mine / Silver love of life / Silver, Silver / Silver moon in silver skies / Silver truth, in sea of lies Kuva: Ivana Helsinki

Taitelijuuden, luonnollisuuden ja luonnonlapsimaisen viattomuuden sekä toisaalta menestyksen ja voiman paineiden ristivedosta kohoaa rakkaus menneitä aikoja ja edeltäjiä kohtaan. Siitä kertoo esimerkiksi Rauli Badding Somerjokeen viittaava kappale Stars, stars, lights and paradise. Tuulen viemää, surullisten päivien terää, tähtien särmäistä säkenöintä ja kaiken kiertokulkua korostava kappale on täynnä rakkautta, lämpöä, samaistumisen tunnetta ja toisaalta henkiin puhaltavaa raikkautta, jotain scent of lifeä.

Askeettisuus, yksinkertaisuus ja puhtaus. Luonnollisuus, rakkaus ja rehellisyys. Luova ja peloton ajattelu ja kyky kyseenalaistaa sitä, mitä aina on ollut, mutta toisaalta kiitollisuus ja rakkaus omia juuria ja oppaita kohtaan, männyn ja metsäkankaan paljasjalkainen, kajaalikuvioitu omapäisyys, rohkeus, voima, kultainen sydän, kaukaisten maiden ja tien tuli ja peuran silmien kosteus yhdessä tekevät Lone Deer Laredon esikoislevystä kokonaisuuden, jota voi vaan rakastaa.

Vinyylinä. Tietenkin.

Summer of silk, and some broken wings
Summer of tears, and some wilder winds
Summer of silk, and some stolen dreams
Summer of tears, and some fallen queens
Killer´s on the road, he´s on his way home
Killer´s on the road, he´s on his way home
I´m on my way home.
Lone Deer Laredo, Summer of Silk

 

Lone Deer Laredo has played their visually acclaimed boutique gigs at several venues in Finland, Japan, Europe and USA. Their universe has been compared to a moment where ”David Lynch, Aki Kaurismäki and Björk meets. It´s a summer night union of Nancy Sinatra and Gram Parsons.” They recorded their first Album, vol. 1, (out of series of 7) In Nashville, Tennessee in December 2018 with legendary producer Brad Jones.

Suomen musiikkiblogi. Asiaa musiikista ja ihan mistä tahansa.

4 Comments

  1. all about, season, scent of life…hmm, mitä vikaa on vuodenajoissta tai elämäntuoksuisessa? Kun muuten kirjoitat vähinbtäänkin rikasta suomenklieltä niin mikä muotioikku on tunkea noita helposti korvatavissa olevia englanninkielisiä termejä? Joskus tosin englanninkieliselle ei löydy napakkaa suomennosta mutta käyttämillesi löytyy.
    Ah,abstarahoituu, miten ihana sana.
    Mutta asiaan, biisi kyllä on kaikkea sitä mitä sen kuvailetkin olevan, innostuin jopa vaikka taaskaan ei oikein mun musaa, varsinkin kitarat kolahtaa, sovitus yleensäkin. Jihuu!

    Tykkää

    1. Lämmin kiitos taas kommentista ❤ ❤ 



      Harmi, että olet pahoittanut mielesi tosta yksityiskohdasta (käyttämäni englanninkieliset ilmaukset). Mulle kyseiset sanat liittää aihetta jotenkin laajempaan kontekstiin, rikastaa sitä sillä tavalla ja itselle toimii. Eli kirjoitan silleen kun ajattelen (ja varmaan myös puhun). Levyn sanoitukset ja kaikki promoteksti on englanniksi, "season" liittyy paitsi vuodenaikaan, myös mallistoihin ja Scent of life on tietysti pieni viittaus Death Hawksiin ja blogin aiempaan juttuun – ja enkun ja muidenkin kielien käyttäminen yleisemmin muissakin jutuissa siihen, mitä on tapahtumassa kulttuurillemme. Tykkään metatasoista 🙂

      

Olen tietoinen aiheesta (”muotioikku”) ja suomen kieltä yleisesti koskevasta ”finglish” -huolesta, erityisesti ns. uuden aallon trap -artisteja koskien kuulee voimakastakin kritiikkiä sanoitusten ja kielen ”rappiosta”. Oon tästä eri mieltä, hehän leikkivät kielellä/kielillä ja tosiaan luovat ihan omia sanoja ja ilmauksia, joiden takana on ihan oma heille merkitsevä konnotatiivinen taso. Ei kaiken julkaistavan musan tartte omasta mielestä olla maailmaa mullistavaa filosofista runoutta, musiikilla on muitakin funktioita, eikä varsinkaan ole kovin jees, että jostain saneltaisiin että millasta se saa olla ja millasta ei. Musiikissa on kyse tunteista, ihmisten yhteisestä kokemuksesta ja ilosta. Sen luonto on olla vapaa.



      On fakta, että lukutaito rappeutuu ja toisaalta kieli muuttuu. Lukutaitoon ja lukemiseen liittyvä huoli on kuiteskin vähän eri asia kuin englannistuminen – tai lukutaidon heikentyminen ei omasta mielestä johdu muista kielistä. Ja toistaiseksi meillä on vielä olemassa yksi maailman parhaita kirjastolaitoksia ja huippulaadukasta yliopistokoulutusta oman kielen ja kirjallisuuden saralla – ja tietysti kansalliskirjallisuus, oma historia ja sen aarteet 1800 -luvun lopusta asti, jolloin suomalainen kirjallisuus on saanut alkunsa. Maassa on myös vankka ja nerokas kirjailijoiden ja runoilijoiden, käsikirjoittajien, sanoittajien ja muiden sanoilla taidetta tekevien ammattikunta, jotka omalta osaltaan uusintavat ja ylläpitävät rikasta suomen kieltä ja ajattelua. Ja tulee varmasti olemaankin.



      Kieli- ja lukutaidosta ja lasten ja nuorten tilanteesta ovat puhuneet ja kirjoittaneet paljon esimerkiksi Aleksis Salusjärvi ja Mikko Sarjanen, jotka ovat kiertäneet paljon kouluissa vetämässä räppityöpajoja ja kirjoittaneet käsittääkseni aiheesta kirjankin. Musiikki ja vaikkapa just räplyriikka on aidosti elävä ja oikeesti innostava ja houkuttava kanava kielen ja ilmaisun vahvistamiseksi, kirjoitin tästä itekin joskus oikeen jutunkin tänne blogiin. En ajattele, että olis itsetarkoituksellisesti tärkeää jotenkin ankkuroitua kieleen, jota joskus muinaismenneisyydessä on käytetty, vaikka on älyttömän tärkeää että se säilyy ja on ulottuvillamme (kirjastot, vaikkapa esim. Kiven kielenkäyttö on ihan huikeeta). Kieli on sellaista, kuin se elossa olevien ihmisten mielestä on ja heijastaa todellisuutta ja maailmaa missä eletään ja miten se koetaan ja siis myös viestinnän väline. Se heijastaa myös ajattelua ja toisaalta tapaa kommunikoida. (En nyt uppoudu semioottisiin pohdintoihin tässä sen syvemmälle, kun se ei ole mitenkään kaikkein keskeisintä ton levyn kannalta, jota arvioin tässä yllä.)

.

      Pidän myös ihan tosi paljon sellaisesta tavasta tehdä, missä menneisyyttä kunnioitetaan paljon ja osaltaan viedään sitä taas eteenpäin seuraaville sukupolville ja muistutetaan siten jostain sellaisesta hyvästä, mitä ei haluta menettää, vaikka kehitys kehittyy – tai tarkastellaan sitä. Perusasiat ei häviä ikinä. Nostalgia, lapsuuden muistot ja juuret on lämmin, ehtymätön voimavara.

      Musta on myös tosi ”jees” (taisit tuota sanaa käyttää viimeks itsekin :D), että meitä, makuja ja mielipiteitä on erilaisia. Olis sairaan tylsää, jos kaikki olis samaa mieltä kaikesta ja samanlaisia ja tekisivät samoja asioita. On ihanaa, ja arvokas rikkaus että erilaiset kukat ja versot ja olennot kasvavat ja musiikit, kielet, tunnelmat, kulttuurit, kokemukset ja visiot rönsyävät. Kaikki ovat omalla tavallaan tärkeitä.

      Täytyykin taas kuunnella tää levy. Just love it 😉 😀

      Tykkää

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s