Vesalan suuri Mul ei oo lapsuuden sankarii pakenee genrejä ja lähenee ydintä

Mä en oo mikään soturi
Mul ei oo lapsuudensankarii
Vedän autoissa pohjia
Enkä mä oo mikään soturi
Mul ei oo lapsuudensankarii

 


Vesalan Mull ei oo lapsuuden sankarii on kuusiminuuttinen art/elektropop, ambient, laulu, rap (kertosäkeessä jopa trapahtavaa hi-hat säksätystä), runonlausunta -sävytteinen kunnianhimoinen teos, jonka rikkinäinen, omaa logiikkaansa noudattava rakenne ja tuotannollinen rohkeus/rikkaus sulkee sisäänsä riipivän tarinan suomalaisesta lapsuudesta ja kasvusta.

Riittämisestä, tai sen puutteesta. Sankareista, ja niiden puutteesta.

Kivusta, johon niin moni pystyy samaistumaan, yksinäisyyden, tunnekylmyyden ja kovan elämän sanelemasta komerosta, jonka sisällä kovetutaan ja koetaan hiljaa olo, joka ei jätä koskaan, vaan palaa siellä sisällä jäisellä liekillä läpi elämän.

Vaihoin sukunimen takas isän nimeen
ku isäpuoli sano et mä en oo sen tytär
Kuusvee, päivät ootin veljii koulust kotii
Agnetha laulussa kiitteli musiikkii

 

Hampaat punasena väritabletista
revin omii naamoi irti valokuvista
Sit ku ei kestä todellisuutta
nukahdan vaatekaappiin
Oon siel keksimäs maailmaa uutta
sielt herään aamul ääniin

Kasvusta taitelijuuteen tai, jos sen niin haluaa nähdä, omaksi itseksi. Tähdeksi, osaksi jotain isompaa, todellisuuden sietämisestä mielikuvituksen ja rikkaan fantasiamaailman avulla, josta myöhemmin jalostuu oman tekemisen lähde.

Eli lapsuudesta, joka on sinistä bensaa taiteen tulen alla. Lauluista, jotka ovat sen raadollisuudesta ja omasta itsestä uutettuja lintuja, niitä jotka voi päästää sylistään irti. Lähettää ne lentämään aikojen, kipujen ja haavojen, vihan ja olosuhteiden ulkopuolelle, jotenkin yli. Jopa kuoleman.

Kappaleen pitkä alku luo soundeillaan avaruudellisen tunnelman, asettaa meditatiiviselle taajuudelle ja johdattaa kohti ajatonta, sisuksia. Siinä on kaikuja jostain taivaallisesta, jumalaisesta. Ja toisaalta esimerkiksi oman äitini Kitaron Silkkitie C-kasetista, jota kuuntelin korvalappustereoilla, kun en lapsena saanut öisin unta, menneiden sukupolvien hirviöiden irvikuvia tietämättämäni nähden seinille hämäränäössä venyvissä varjoissa, ikivanhaa ambientia, pilinää ja pimputusta vanhoista sci-fi -leffoista, linnunradan violettia sumua, liitoa tähtien seassa. Kaikuja Binaural beatseista, aivoaaltojen sukellusta kohti syvää. Siinä on muistelmia Brian Enosta, Tangerine Dreamista ja Wendy Carlosista. Toisaalta soundi on raikas ja ajankohtainen, nyt pinnalla. Se johdattaa myös hengelliseen ja henkiseen tilaan, teosofian, okkultismin ja uskonnon kysymyksiin ”pienistä kasvoista”, tietoisuuden kasvusta, naiseudesta.

Alkua, paluuta alkuun.

Sitten alkaa karu tarina, melodiaton melodia, lakoninen, toteava litania, jossa äänenväri alleviivaa kaiken arkipäiväistä kylmyyttä, kipua, tavallisuutta ja siksi turvallisuutta. Usko aikuiseen on mennyt jo varhain. Omat rajat eivät hahmotu ja elämän kohtuuttomuus aiheuttaa kohtuutonta käytöstä, jossa ollaan 12 -vuotiaana jo vatsahuuhtelussa, pakoretkillä. Kantapään kautta opittu elämä, jossa vaatimukset ovat karuja. Hampaita ei saa pestyä niin, ettei punainen tabletti värjäisi, veljet pitäisi osata kasvattaa, yksin pärjätä.

Kansikuvassa pikkutytön kasvoihin on ilmestynyt sähkönsininen, kärki alaspäin oleva kolmio. Vesala esiintyy myös Helsingin Senaatintorin uudenvuodenshowssa, ja sama sininen kuvio näkyy ennakkokuvissa kasvoilla.

Kolmio on vahva, kautta aikojen käytetty maaginen symboli. Se ilmenee esimerkiksi Daavidin tähdessä, jossa toinen, musta kolmio kärki alaspäin on mikrokosmos, ”pieni kolmio”, ihminen, Zeir Anpin – ”pienet kasvot”. Se kuvaa tietoisuuden kehittymistä luonnonvaltakunnissa ja aineen vähittäistä muuttumista hengeksi yhä tiedostavampien olentojen ilmestymisen myötä. Kehitys lähtee aineesta, jota symboloi alhaalla oleva kolmion kärki.

Kaksi kylkeä suuntautuu ylöspäin ja ovat ikään kuin ihmisen kädet kohotettuna rukoukseen kohti taivasta ja henkeä. Yhdessä nuo kolmiot kuvaavat myös maailmaa, sen kahtalaista luonnetta, hyvän ja pahan, päivän ja yön, valkeuden ja pimeyden vaihtelua. Ilman noita vastakkaisuuksia mitään ilmennystä ei voisi olla olemassa.

 

Kolmio on myös naiseuteen liittyvä symboli. Barbara Walker kertoo kirjassaan The Woman’s Encyclopedia of Myths and Secrets, kuinka muinaiset mysteeriuskonnot kunnioittivat suuresti kolmiota jumaluuden symbolina. Hindut lainasivat tämän kuvion tantriseen feminiiniseen Elämän kolmioon (Triangle of Life). Se tunnettiin nimellä ’Kali Yantra’. Egyptissä kolmio oli hieroglyfinen merkki sanalle ”nainen”.

Tyttöyttä ja naiseksi kasvamista kappale sivuaakin moneen kertaan; iskelmätähdistä viitataan Abbaan ja sen naisartisteihin, takavuosien naisidoli Tiina Lillak mainitaan, ja lapsuuden sankarin puute voi yhtä hyvin viitata vierauteen siinä roolissa, mikä tytölle ja naiselle on tarjolla. Äitiys, kasvatustehtävä, taiteilijuus, tytölle sopivat asiat.

Kakstoistvuotiaana vatsahuuhtelussa
opin ettei näin paljoa kannata juoda
Tytöt ei käyttäydy noin
niin mua koulussa puhuteltiin
Mäntypaneelin kuviot katossa
muodostaa maagisia eläimii

Katoamisen ja pakofantasioiden tihkuminen tekstistä auttaa tulkitsemaan kolmiota myös mystisenä katoamisen paikkana. Bermudan kolmio on maantieteellinen alue, johon väitetään kadonneen aluksia. Maaginen paikka, johon kadotaan jälkeä jättämättä, on teemana myös biisissä mainitussa The Blair Witch Project -kauhuteinileffassa (1999). Noituus vie takaisin naiseuteen, pahaan itsessä, kolmion satanistisiin merkityksiin.

Vaatimusten, ikävuosien ja karuuden lisääntyessä kappale paisuu, melodia ilmestyy ja liukenee sitten taas johonkin, ja eleettömän ilmaisun tukahduttava tunnelataus, väkevä viha, syvä rakkaus, ikävä ja suru muodostavat epäsymmetrisen pyörteen. Kuulija etsii ja odottaa kertosäettä, tuttuja rakenteita, mutta turhaan. Rakenne luikertelee ja vie omalla tahdollaan, se ei vastaa odotuksia eikä mene käsikirjoituksen mukaan.

Ja tämä onkin koko kappaleen teema.

Pitäisikö? Siis elämän mennä jotenkin oikein, sinun tai sen olla toisenlainen.

Laulun minä -hahmo julistaa, että ei ole mikään soturi, vaan ihminen. Rohkeus kertoa asioista jotka sattuu, tuoda se kipu ulos, tunnustaa pahat teot, rehellisyys – tuo kyvyn tuntea omat tunteet, rikkoo sen komeron, jossa nämä asiat on olleet vankeina, tekee ihmisestä elävän, eheän, inhimillisen. Todellisen. Itsensä kantavan. Kohtuuttomuuden päättyessä ilmestyvät rajat, sellaiset joissa on hyvä olla. Vastuun, minun alkamisen ja päättymisen rajat.

Kappale on tekstin, rakenteen ja tulkinnan osalta pelkkiä onnistuneita valintoja, nerokas tapa kuvata tämä matka, tunnesisältö, elämäntarina. Se on naturalistinen, pelkistetty, samaistuttava sukupolvikokemus, eleettömyydessään tyrmistyttävän runsas.

Se on vapauttava. Meidät toisiimme, universumiin yhdistävä.

Suomen musiikkiblogi. Asiaa musiikista ja ihan mistä tahansa.

3 Comments

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s