Kansikuvassa henkilö seisoo missikilpailun voittajan kruunu hiuksilla, rusetti iltapuvussa ja huutaen kuin Munchin Huuto -taulun ekspressionistinen hahmo, voimalla. Taustalla ylhäällä ja jylhän puhtoisessa valossa Helsingin tuomiokirkko edustaa valtaa, uskontoa syntidiskursseineen, ja Senaatintori rakennuksineen tiedettä ja sivistystä.
Samoja kuvasta huokuvia kontrasteja, vastakkaisuuksia, ironisuutta ja rakenteiden näyttämistä sisältävät Ville Valoton -artistinimellä esiintyvän elokuvaohjaaja Wille Hyvösen ensimmäinen tuplasinkku Narkkareita / Buffalo 66 sekä Narkkareista juuri julkaistu, Miikka Lommin ohjaama video.
Kyseessä on matsku, josta on niin sanotusti ”pakko olla mielipide”. Ville Valoton ei jätä kylmäksi, eikä tätä artistia voi ohittaa. Ville Valoton on levy-yhtiö Rutiluksen artisti, ja firman sivuillakin kerrotaan, että kyseessä on transnainen, voimakas hiphopin LGBTQIA+ -ääni (lyhenne sanoista lesbian, gay, bisexual, transgender, queer/questioning, intersex ja asexual), ja sellaisena maailmanlaajuisestikin ainutlaatuinen.
Mutta Ville Valoton poikkeaa massasta myös ihan musiikillisilla ansioilla. Sanaleikit, intertekstuaaliset viittaukset, trapin, punkin ja emo -rapin sekoittaminen, suorasukaisuus, rehellisyys ja rohkeus ovat melko täräyttävä mixi verkkokalvoille Lommin videon ensikatsojalle. Ja mikä parasta, hyvällä tavalla.
Leikki maailmalla ja sen diskursseilla alkaa jo artistin nimestä. Ville Valoton assosioituu Ville Valoon, raitistuneeseen ja kansainvälisesti breikanneeseen HIMin keulakuvaan, jonka ensimmäinen jenkkiyhtiölle levytetty levy on nimeltään Dark Light. Ville Valo on myös esimerkiksi Revolver Magazinessa äänestetty rockmusiikin seksikkäimmäksi keulakuvaksi.
Eli kaikkea näitä Ville Valoton ei olisi. Valoton sanana tarkoittaa myös samalla toivoton, pimeä, darkki. Ehkä jotenkin ei-toivottu? Näin jo useita tunteja Valottoman tuotantoon perehtyneenä voisi uskaltaa väittää, että kyseessä on puhdas ironia, jonka toisinpäin kääntämällä pääsee kiinni totuuteen. Eli niin kutsuttu Pyhimyksen Mulkut -tekniikka, jota Valoton viljelee auliisti. Valottomuus onkin Valottoman valo. Sisäinen valo. Palo, ja voima.
Olemme siis kiitollisia paitsi Pyhimyksen em. kappaleesta, tästä Ville Valottoman olemassaolosta. Asioiden näyttäminen rehdisti sellaisina kuin ne ovat puhdistaa kaksinaismoraalista ja kertoo ihan ääneen kaikille sen, minkä kaikki tietävät: miten asiat oikeasti ovat, vaikka virallinen ja poliittisesti korrekti totuus olisi kuinka suvaitseva.
”Vaik me ollaan narkkareita kaikki, kun oikein silmin katsotaan”, Valoton karjuu intensiteetillä, ja viittaa suomalaisille niin tuttuun ”Me ollaan sankareita kaikki” -kappaleeseen, ja samalla koko suomalaiseen, ehkä todellisuudessa jo katoamassa olevaan (tuhottuun) sisukkuuden, lassevireniyden ja sotasankaruuden perinteeseen. Lainilla ehkä viitataan jollain tavalla johonkin sisäisen sankaruuden pohdintaan:
”Vaik me ollaan narkkareita kaikki
harva kuitenkaan rakastuu omaan sankariinsa”
Kun biisissä ryhdytään muistelemaan kaikkea roinaa mitä on tullut snorttailtua, viittaus on selkeästi muutakin kuin vertauskuvallinen. Mieleen nousee paitsi Paperi T:n ”näin sinisessä valossa me kaikki ollaan narkkareita”-laini, myös hiphopin, muodin ja räpin huumehuuruiset ongelmat.
Toisaalta me suomalaiset emme kaikki ole narkkareita, siis huumekoukussa, paitsi Valottoman mukaan. Vai olemmeko? Kun ajatusta ”kaikki me olemme narkkareita” vie hieman pidemmälle, eteen avautuu maa(ilma)mme, joka tihkuu kaksinaismoraalia, kelpaamisen painetta, kilpailua, riippuvuuksia ja addiktioita, kieltämistä ja ennen kaikkea paljastumisen pelkoa.
Ja näitä kaikkia uhmaten Ville Valoton aloittaa artistinuransa. Jo pelkkä esiintuleminen on melko anarkistinen ja rohkea teko. Musiikissa kuuluu punk, underground, ilmaisunvapaus, asenne.
Narkkareiden dramaturgia on kiinnostava. Se alkaa ajankohtaisella tai kovasti pinnalla olevalla trapilla, voimakkaasti muokatulla äänellä, joka sekoittuu punkiin. Tavallaan siis jotain jo ennalta tuttua. Mutta ei tämä siihen lopu. Loppupuolella biisin tyylilaji muuttuu ja flow on paprumaisin vaikuttein itseruoskiva, hellä ja raaka, vakuuttavasti faktoja latelevasti laskeva. (Valottoman tyylissä on yleisesti ottaen jotain samaa tylyä omana itsenä olemista.) Loppuhuipennuksessa Ville Valoton istuu vessanpöntöllä mekossa kertoilemassa matalalla, epäselväksi liukunevalla miehen äänellä, kuinka hän on kusihätä, tai mut päässä on kusta.
Narkkarit on kaoottinen, irrationaalinen ja vähän pelottava sekoitus ja sellaisena tervetullut pienoiskuva maailmasta missä ihmiskunta nyt elää. Ja toisaalta se on myös visuaalinen, valo- ja vetovoimainen räjähdys täynnä värejä ja voimaa, vapautunutta
… no, vapautta.
Ville Valoton -nimen takana on elokuvaohjaaja Wille Hyvönen, joka tunnetaan mm. sukupuolta käsittelevän Tuntematon-elokuvan ja Onnelliset-dokumentin tekijänä. Albumin lisäksi ensi vuonna on tuloillaan myös kirja, jonka kustantaa S&S. Tulevan levyn musiikkipuolella tuotannosta vastaa Agamwe, Taylor Slow, Alexalfons ja Kalifornia-Keke. Katso lisää www.rutilusmusic.com
Suomen musiikkiblogi. Asiaa musiikista ja ihan mistä tahansa.
totuus 