Ruusut – astu rakkauteen ja astut täyteen vapauteen, villiintyneeseen metsään

Seuraa näyte ilmiöstä, johon on ladattu käsittämätön ennakkohype ja bändistä, jota on tituleerattu superbändiksi, vaikka sen jäsenet ovat suurelle yleisölle (vielä) silkkaa neverheardia ja spotifystäkin löytyy vain pari hassua biisiä. Hyvät naiset ja herrat, tästä on tulossa seuraava suurmenestys:

”Imit itseesi kaiken, jopa pimeyteni. Sait kaikkeen valon, olin kuin saavuttanut jotakin. Hallelujaa, kuinka väärässä olin. Voi luoja kuinka kaunis olit.”

View this post on Instagram

A post shared by Ruusut (@ruusut555) on

”Näytät ihan eriltä, nyt kun katson käärmeen sisältä. Niin kuin olisit tajunnut minun kieltä. Niin kuin olisit tajunnut näissä kuvioissa jotakin mieltä. Heti kun silmä vältti, söit selkärankani. Ja kun alkoi paleltaa, loin taas nahkani uudestaan.”

Kyseessä on sanoitukset Käärmeen sisällä ja Glichit -kappaleista, jotka ovat Ruusujen pelinavaus. Sanoituksia on ollut tekemässä kirjailija, ja sen kuulee. Omituisten, rumuuden estetiikasta ammentavien kolmisilmäisten (kolmas silmä, otsachakra, tuo portti jumalallisiin maailmoihin) otusten, ukkeleiden ja kuvioiden alla on täysin tunnistettavaa ja turvallista rakennetta: samaistuttava kokemus rakastumisesta ja Inkeri Walleniuksen lämmin ääni, joka tuo mieleen lukemattomat turvallisen unettavat Tao Tao -seikkailut.

Ennalta-arvaamatonta, outoa, pikkaisen pelottavaa, hämmentävää, kaunista, rujoa, kepeää. Eikö totta. Ruusut rikkoo kaikkia lokeroita: musiikki ei ole pelkkää musiikkia, vaan Ruusut on kokonaisvaltainen taidekokemus, jossa katsoja ja kuulija ei ole pelkkä vastaanotin, vaan osa multimediaalista taideteosta. Se kurottaa ulottuvuudelle, jossa laskelmointi ja rationaalinen on pelkkä luovuuden orja, kuin villin ja vahvan käärmeen selkäranka, jokin mikä pitää kasassa, se totuttu malli, mutta syöden senkin – koko juttu nojaa sellaiseen mihin et ole tottunut, mitä et ole tullut ajatelleeksi, omituiseen ja tuttuun yhtäaikaa. Sen alkulähde on selvästi vain kaikkea pursuava lähde, joka on yhteydessä mielikuvituksen, luovan ja kokevan sanoja pakenevaan suuruuteen. Jumalallinen portti on auki ja sieltä vuotaa hiljaisuuden ja rauhan kyllästämää valoa, ääniä, rauhaa ja voimaa.

Ruusujen taide on niin äärettömän ja selkeän vaikeastiymmärrettävää, omituista ja  taiteellista, että kuuluisi ehdottomasti johonkin vain harvojen korkealle arvostamaan norsunluutorniin, korkeaälylliskulttuurisen, institutionaalisen taidemuseon holvien taakse, mutta silti niin äärettömän kepeää ja soljuvaa elektronista popmusiikkia, että se ei voi olla puhuttelematta ihan jokaista kuulijaa ja kokijaa.

Kyseessä on setti rakkauslauluja.

Mutta millaisia. Ote on punk ja raaka. Rytmikin sahailee missä sattuu ja biisien osiot on sekaisin. Järjetöntä kakofonista toimintaa. Mielentilojen rajamailla häilyvää atonaalista, shamanistista, kaikujen, huudon ja järkkymättä eteenpäin polkevan päättäväisen biitin rytinää. Tämä on kauheaa, anarkistista musiikkitoimintaa. Miten, kuin jotenkin ihmeen kaupalla se pysyy kasassa ja onnistuu olemaan käsittämättömän kaunista? Se on taikaa.

Mitä musiikille oikein on tapahtumassa? Laineen Kasperi laittaa levyihinsä kuunnelmia ja sisäisen dialogin roolihahmoja, Melon Krush on silkkaa punkia, Pyhimys julkaisee levyjä ihan totutusta poikkeavaan tahtiin ja kokoonpanoilla, joita ei osattu odottaa, Paperi T lataa monotoniset synkkyysräppisaarnat huippukepeään, iskelmälliseen popkipaleeseen, Vestan biiseistä säteilee lintujen ääniä, metallicaa ja japanilaisia puutarhoja ja videot ovat kollaasimaista, groteskia värien ja muotojen täyttämää kuvataidetta.

Vapaus on tapahtumassa. Rakkaus. Tason nousu. Kaikki on sekaisin, eikö olekin kauheaa, ja ihanaa.

Muotojen rikkominen ja uuden etsiminen on taiteelle ominainen, järjestä, totutusta ja järjestelmistä kieltäytyvän luovan tekemisen kohtu. Edesmennyt professori Jaakko Hintikka kertoi itselle ikuisiksi ajoiksi mieleen jääneellä luennollaan ”The Logic of Fiction”, kuinka taiteen ja filosofian arvo ihmiskunnalle ja ihmiskunnan selviämiseen olennaisesti liittyvä asia on kyky kysyä kysymyksiä. Millaisia kysymyksiä kysytään? Jokainen edessä oleva tyhjä nuottiviiva, paperi, digitaalinen muoto on kysymys. Mitä tähän laitetaan, ja mitä sitten tapahtuisi? Kaiken lähtökohtana on kysymys, jonka keksit kysyä. Mitä voisi tehdä, miten voisikin ajatella?

nacc88yttocc88kuva-2018-06-06-kello-11-42-04.png
Ruusut.net: ajattele ne nettisivut vaan eri tavalla, kysy eri kysymykset. Kalasta klikkaamalla, hmm, lähtee esiin fullsteam, höyryä, jossa on kummituksen pää. Sillä voit maalata omat kuviot sivuusi. Sinä olet osa nettisivua. Se on sinun.

Kiinnostavasti nyt esiin nouseva, muotoja rikkova taide ja popmusiikki ajassa, jossa vallitsee tiukasti tieteeseen ja markkinatalouteen kietoutunut länsimainen maailmankuva, (jossa jumala on jälleen kuollut, kuten Nietszche julisti ennen maailmansotia), Ruusujen rytmi ja soundi tuo mieleen Schönbergin atonaalisen musiikin. Se kumpusi klassisen musiikin ”tonaalisuuden kriisiksi” kutsutusta tilasta 1900-luvun alun molemmin puolin. Säveltäjä Ferruccio Busoni kutsui tätä ”duuri-molli -järjestelmän loppuunkulumiseksi” ja Schönberg ”soinnun kyvyttömyydeksi hallita kaikkia muita”. Natsi-Saksassa atonaalista (ja muita silloisen hallinnon vihollisten säveltämää) musiikkia vastaan hyökättiin kuvailemalla sitä ”bolševistiseksi” ja ”rappiotaiteeksi” (Entartete Musik). Useiden säveltäjien työt kiellettiin, eikä niitä soitettu julkisesti ennen kuin natsivallan luhistumisen jälkeen. Ruusujen tekemä muotojen rikkominen on kuin popmusiikillinen leikki atonaalisuuden kanssa.

Tuo pantonaalisuus on klassisen sävellystaiteen, sointu- ja säveljärjestelmää vastustavaa kaaosta, anarkiaa, punkia, pyrkimystä ulos muotista, vapauteen. Ruusut leikkivät sen kanssa juuri sen verran, että viesti tulee perille, mutta lopputulos on puhdasta poppia. Kaaos ja totuttujen rakenteiden sortuminen, jonkunlainen epäjärjestyksen tunne normaalin sykkeen ympärillä, onkin myös kauhua joka rakastumiseen ja muutokseen liittyy. Arvaamattomuus, ennakoimattomuus. Kun kaava jota seurata, rikotaan.

Ja siis rakastuminenhan on kauheaa kokeellisuutta ja avantgardea, muotojen ja arjen anarkiaa. Kaikki on silloin sekaisin. Rakkaudella on yli-inhimilliset ja käsittämättömät voimat ja sen energia on rauhaa, loputon ja ehtymätön, kuten on avaruus. Epäilemättä se aiheuttaa myös kauhua ja pelkoa kontrollin ja järjestyksen ystävälle. Ruusujen kappaleiden jäätävän ihana, stydi punk -vivahde vain korostaa rakkauden ja pelon symbioosia. Ja sitten havahdut huomaamaan, että mitään pelättävää ei ole. Taide, rakkaus, musiikki, luova tila, se on kuin hauras huone toisessa kaupungissa, tila, joka värähtelee eri taajudella, se, missä kaikki on yhtä. Se, minne halutaan takaisin. Aina.

”Pienen liikehuoneiston yläkerrassa
tavallaan kai maailman kainalossa
Se huone värähteli eri taajuudella
Oltiin kuin siamilaiset

 

Suomen musiikkiblogi. Asiaa musiikista ja ihan mistä tahansa.

2 Comments

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s