Australiassa kaikki on tuttua, normaalia ja länsimaista, mutta kaikki on toisin. Olisiko siellä tarjolla ratkaisua pulmiin, joista me täällä lännessä osaamme vain riidellä?
Mummolan eteisessä on aina hämyinen valo. Mummolan talo vaihtuu, mutta eteisen tunnelma ei, sama valkoinen lipasto, jossa pehmeät, pyöreät vetimet, arvoituksellinen tuoksu, joka ennakoi salaperäisiä aarteita tulvivia pikkulaatikoita, komeroita, nappeja, vanhoja kirjoja, meikkejä ja koruja, makuuhuoneesta suljetun oven takaa kuuluva trumpetin vaimea törähtely, ja sitten siellä on se. Kengurun nahka, jonka setä on tuonut Australiasta. Jota silitän jokainen kerta, kun tulen ja lähden, ja joka aina on yhtä karhea, melkein piikikäs, ruskea, mutta jonka hännässä on pehmeää. Ja josta kerrotaan aina sama tarina, sadat kerrat: ”setäsi toi sen Australiasta, kun asui siellä”. Pikku kakkosesta tulee Kössi Kenguru. Se on vihreä, ja tehty paperinpaloista. Ja se hymyilee.
.
Australiasta tulee mieleen kuumuus, kengurut, käärmeet, hevoset, maanläheisyys, maa, hyvinvointi ja hyväntuulisuus. Aboriginaalit ja auringon paahtava lämpö. Melbourne, Sydney. Meri. Kuivuus. Tuntematon. Kaikki jotenkin lämminhenkistä, tervettä ja kodikasta.
Ja sellaiselta vaikuttaa myös australialainen hiphop. Ehkä aurinko on paahtanut kaiken happamuuden, valittamisen, angstin, karstan ja huumeet muzasta, koska maailmantuskan ilmaisu on toteutettu varsin eri tavalla. Ainakin jos vertaa länsimaiseen trendaavaan, katu-uskottavaan mihin tahansa bassomusaan, räppiin tai träppiin.
Otetaan esimerkiksi alkuperäiskansat. Suomessa ne ovat olleet viime aikoina tapetilla lähinnä joutuessaan taistelemaan asemastaan ja siitä, ettei niitä olemuksellisesti syrjitä tai käytetä hyväksi. Kohua on herättänyt saamelaishenkinen asu, jota yritettiin missin ylle, ja toisaalta intiaanipäähineen käyttö kyseenalaisesti. Ilmiö on myös maailmalla tuttu. Ylen artikkeli kuvailee ilmiötä: ”Varsinaisena kulttuurisena omimisena (cultural appropriation) pidetään tilannetta, jossa valtaväestöön kuuluva ottaa elementtejä sellaisista kulttuureista, joita valtakulttuuri on sortanut. Kyse on myös stereotypioiden vahvistamisesta. Erityisen herkästi kannattaa suhtautua esineisiin tai vaatteisiin, jotka liittyvät uskontoon tai muuhun hengellisyyteen tai vähemmistöjen identiteettiin, kuten sulkapäähine, saamenpuku ja hindujen otsa-bindi.” Niinkin pitkälle on menty, että jotkut käyttävät kulttuurista omimista tahallaan, provosoidakseen, saadakseen aikaan kohua ja siten kyseenalaisin metodein huomiota omalle jutulleen.
Kokonaan eri asia on, kun alkuperäiskansan edustaja ilmaisee ja tekee taiteeksi omaa kulttuuriaan. Sellaisia ovat esimerkiksi saamelaisräppärit Ailu Valle, Amoc ja Ruotsin puolella Maxida Märak, joka räppää ruotsiksi, mutta muun muassa joikaa biiseissään. Mutta alkuperäiskansojen edustajat meillä kovin harvoin nousevat suuren yleisön ja valtavirran suosikeiksi. Austaraliassa on käynyt toisin, eikä tällaista vastakkainasettelua tunnu olevan. Alkuperäissoittimet ja -kieli on iso trendi kaikilla.
Puolessa vuodessa nopeasti mainstreamin tietoisuuteen ja suosioon noussut Baker Boy on aborginaali, joka räppää alkuperäiskielellä, marraksi, ja soittaa didgeridoota. Ja josta kaikki tykkää. Didgeridoo on aboriginaalien perinteinen puhallinsoitin, jota kuvataan joskus luonnon puutrumpetiksi. Ääni on erikoinen tasainen pörinä, johon lisätään nyansseja ja efektejä eri soittotekniikoilla. Sen iästä ei ole tarkkaa tietoa, mutta yleisen käsityksen mukaan se on maailman vanhin puhallinsoitin. Ja tosiaan, maailman alkamisen, joku alkumeren ja muovautumisen, syntymän, ikuisen soundi siinä on.
Australian hiphopskenessä on muutenkin voimakas nousun ja uuden syntymisen kausi. Uusia artisteja ja ulostuloja puhkeaa erityisesti Sydneyn ollessa movementin sykkivä sydän. Sieltä tulee myös Triple One, joka kertoo Purple Sneakersin Emma Whiten haastattelussa tekevänsä hieman darkimpaa musiikkia, joka ei poikeaa Australian valtavirrasta genressä. Meininki on tässäkin kuitenkin ”Come on down, it’s gonna be a nice time.”
Sydneystä tulee myös DJ, tuottaja ja räppäri Kuren a.k.a Curtis Kennedy. Kuren voitti Triple J Unearthed’s 2016 NIMA:n vasta 18 -vuotiaana. Debyyttialbumi Melting Conceptually julkaistiin kesäkuussa 2018. Myös Kuren on tarttunut alkuperäissoittimiin ja kieleen, sekä tehnyt niistä variaatioita. Ja se tietty raikas ja meille uusia ajatuksia herättävä australian soundi ja kantaaottava, tutkiskeleva, filosofinen narratiivi Kurenin levyllä on. Taustoissa kuuluu maa -planeetta, meri, elämän alku. Siihen voi tunnetasolla kuunnellessa halutessaan lisätä western worldin tuoreimmat uutiset, paahteisen kuuman pannun, joka planeettamme on tänä kesänä ollut, harmaat korallit, kuivuuteen kuolevat eläimet, sulavat jäävuoret, disasterin, kuoleman, toisiaan puukottavat räppärit.
Tsekkaa Suomen musiikkiblogin kriittisesti valikoimat parhaat australialaiset ja uusi-seelantilaiset tidbitsit myös Spotifystä.
Suomen musiikkiblogi. Asiaa musiikista ja ihan mistä tahansa.
totuus 
1 Comment