Adikia paljastaa seksuaalisen vallan rakenteet kääntämällä ne toisinpäin.
Mustaa teippiä. Mustaa huulipunaa. Infrapunakamera pimeässä makuuhuoneessa. Teipatut rinnat. Ylösalaisin olevat silmämunat. Vasara. Nippusiteitä. Verta. Verta suihkun lattialla.
”haluisit kovempaa mut putosit jo kyydistä/
sun happi loppuu kun meiningist tulee fyysistä”
Kappaleen keskiössä on puhtoinen ja mallikelpoinen maratoonarimies, jonka koti kiiltää ja veroilmoitukset on tikissä, mutta oven ollessa lukossa kaikki on dirty dirty. Videon lopputekstit kuuluvat: ”Valkoisia cis-heteromiehiä ei vahingoitettu musiikkivideon kuvauksissa.”
Kyseessä on taiteilija ja rap -artisti Kirsikka Ruohosen Adikia -nimellä tekemä musiikkivideo Turvasana -kappaleesta. Biisi ja sen video ovat yksi ravisuttelevimmista kipaleista ”Kävi täällä” -EP:ltä, joka julkaistiin 2017.
”Turvasana-biisissä kritisoin niin patriarkaattia, joka esineellistää naisvartaloita, mutta myös itseäni yksilönä. Pidän omalla toiminnallani yllä ylierotisoitua kuvastoa, oman nautinnon kustannuksella,” kertoo Adikia.
Adikia on juuri se artisti, joka nousi otsikoihin Trumpin ja Putinin tapaamisen yhteyteen järjestetyn Helsinki Calling -mielenosoituksen nakuilijana. ”Nakuilunäytös Senaatintorin mielenosoituksessa” otsikoi Iltalehti. ”Naiset tulivat lavalle yläosattomissa ja aloittivat villin tanssin”. Tissit ovat rankka ase, ja Iltalehtikin kertoo, että vähäpukeisuus on viime vuosina ollut yksi näkyvimmistä tavoista osoittaa mieltä sukupuolten välisen tasa-arvon puolesta ja viittaa muun muassa lutkamarsseihin.
Suomalaisilla on asiasta vahva historiallinen perinne. Vanhan kansa silmissä vanhemmat naiset olivat myyttisiä olentoja, joilla oli suora väylä vainajalaan. Perimätieto kertoo, että suomalainen kansa sekä pelkäsi että kunnioitti naisiaan. Satakunnan kansa otsikoi taannoin, kuinka naisen sukuelin oli vanhan kansan mukaan väkevä taikakalu.
Adikia on rumpali ja nuori kuvataiteilija, jonka rakkaus rap-musiikkiin ja kiinnostus feminismiin on johtanut diggailemaan rapin usein misogynistisiakin (Misogynia on naisiin kohdistuva asenne, jota yleisesti kuvaa aliarvostus tai suoranainen viha, eli naisviha) lyriikoita omasta perspektiivistä, kertoo Högin artistiesittely.
Miesdominoidun räppiskenen tai ylipäänsä hiphopin paljon puhuttu naisia halventava traditio antaa taustan (ja verbaaliset välineet), jota vasten Adikian tarjoilema ”vastavoima” näkyy erityisen vahvana. Tukahdutettujen, vähäosaisten ja/tai ulkopuolisten äänestä alkunsa saanut hiphop on valmis konteksti muutokseen tähtäävän viestin läpilyömiseen.
Adikia ottaa sen saman asenteen, joka räpin traditiossa miehellä on usein ollut naiseen, ja kohtelee sillä naisena miestä. Eli käytännössä: machoilee omalla seksuaalisuudella, sen vallalla, alistaa, halventaa, uhoaa, julistaa vapautta tehdä mitä haluaa, käyttää miestä kuten mies räpissä niin usein naista, kiusaa, tiisaa, esittää show:n joka on ladattu striptease -henkisellä twerkkaamisella ja teipattujen rintojen hieronnalla ja muistuttaa samalla pesäpallomailoja heiluttamalla ja karjumalla, että matriarkaatti on koskematon.
Esimerkkinä räppiskenen syvällä istuvasta naisasenteesta on case ”vaginalauma”. Gettomasan Lössi -biisi on sanoituksiltaan tyypillinen vastapuolen (mies)crewiä dissaava uhobiisi, jonka teemojen keskiössä on siis jo edellä kuvatusti, mahdollisimman verbaalisnerokkaasti ilmaistu viesti: ”ollaan/olen parempi kuin te”. Tämä on sinänsä klassinen ja genrelle olennainen rakenne ja sisältö ja muuallakin historian tuntemaa suohonlaulantaa. Mutta Gettomasa tarjoaa mahdollisimman alentavana terminä vastapuolelle määritelmää, jossa ”jäbän squadi on kiskomassa yläkertaa/leikkimäs diskossa kyläkermaa/teiän lauma on vaginoit/pelkkii vitun laulaja vasikoit”.
”Mun ja Mon-Salan (rap-kollega) pitämä Matriarkaatti-podcast tarttui siihen, samoin kuin moni muukin hiphop-feministi. Esimerkiksi Renaz Ebrahimi haastatteli Gettomasaa asiasta. Vagina-sana biisin kontekstissa toistaa todella pitkää jatkumoa, jossa kaikki maskuliininen yhdistetään vahvuuteen ja on tavoiteltavaa, kun taas feminiiniset attribuutit on heikkoutta ja alisteisia maskuliinisuudelle.”
Kun rap-skenen biiffit ja battlet on miehistä koostuvien gangien ja squadien välisiä, onko Adikian ”squad” kaikki naiset ja toisena osapuolena kaikki miehet? Adikia valottaa taustoja.
”Uusin Koskematon-sinkku on saanut fiilistelyjä naisilta, jotka ovat päässeet purkamaan sitä kautta omaa turhautumistaan, mutta myös jäbiltä, jotka on alkaneet miettimään omaa maskuliinisuuttaan ihan uudella tavalla.”
Tasa-arvon ja ehkä vapaudenkin ideologia huokuu taustalla vahvana, ja kyseessä on enemmänkin. Sotaisan meiningin ohella Adikia on myös itsereflektio, ihmettely ja ylipäänsä jonkunlainen tutkimus.
”Adikia artisti-identiteettinä pohjaa omaan historiaani räpin ja hiphop-kulttuurin kuluttajana. Adikia ei oo varsinaisesti hahmo vaan enemmänkin alterego, jossa tietyt mun piirteet on viety ns. tappiin asti,” Adikia kertoo. ”Teksteissä pystyn olemaan ehkä vähän ilkeämpi ja pikkumaisempi, kuin mitä lopulta arjessa olen. Otan biiseissäni kantaa erinäisiin ilmiöihin, mutta myös omiin käyttäytymismalleihin. Musta on siistiä, että kuuntelijat saattaa löytää tosi erilaisia asioita mun musiikista ja sitä toivonkin,” Adikia kertoo.
Adikian syntyprosessin juuret ovat feminismissä, nu-metalissa, räpissa ja hiphopissa, sekä niiden keskinäisten ristiriitojen luovassa yhdistämisessä.
”Mä oon kuunnellut räppiä niin kauan kun oon itse etsinyt musiikkia, mutta aloitin ite musan tekemisen rumpalina 10-vuotiaana, aikana jolloin nu-metal oli pinnalla. Outkast oli kuitenkin ekoja bändejä, joista todella kiinnostuin. Outkastin kautta löysin Dungeon Familyn ja Dungeon Familyn kautta muun etelä-räpin: Goodie Mobin, Killer Miken, UGK:n ja Three 6 Mafian, mutta samalla kuuntelin myös Limp Bizkittiä, System of A Downia, Deftonesia ja Mesuggahia. Musta tuntuukin, että omien mieltymysten punanen lanka on tietynlainen aggressiivisuus ja synkkyys, mikä näkyy myös mun visuaaleissa ja taiteessa muutenkin.
Samalla kuitenkin oon saanut korostetun feministisen kasvatuksen. Mun äiti oli aikoinaan Naisasialiitto Unionin hallituksen jäsen, kun hän odotti mua. Kotona feminismillä perusteltiin monia kasvatusvalintoja (esim. lelujen ja vaatteiden suhteen). Äiti on jo edesmennyt, ja ehkä sen takia haluan sitäkin enemmän tuoda mun historiaa mukaan kaikeen mitä teen.
Äiti oli monessa asiassa eri mieltä mun kanssa, esim. oman seksuaalisuuden esilletuomisessa, eikä maskuliininen rap-kulttuuri myöskään saanut ymmärrystä äidiltä.
Adikia on ehkä oma tapani yrittää yhdistää noi kaksi eri maailmaa, joissa oon kasvanut. Feminismillä on paljon annettavaa toksisen maskuliinisuuden kyllästämälle rap- ja hip hop -kulttuurille, mutta toisaalta mun äidin edustama toisen aallon feminismi myös tarvitsee hip hop -kulttuurin tuomaa intersektionaalisuutta. Valkoisena naisena mun on tärkeää pitää mielessäni ne juuret, joihin tekemäni musa pohjaa.”
Intersektionaalisuus tarkoittaa, että yksilön elämään vaikuttavat sukupuolen lisäksi muutkin erot, esim. yhteiskuntaluokka, ikä ja etninen tausta. Sen ajatus perustuu siihen, että ei ole hyödyllistä taistella vain yhtä syrjinnän muotoa vastaan, jos samalla hyväksytään syrjintä toiseen kategoriaan kuulumisen perusteella. Esimerkiksi sukupuolten tasa-arvoa on mahdotonta saavuttaa, jos samalla ylläpidetään hierarkioita, jotka eriarvoistavat ihmisiä jonkun muun kategorian perusteella.
Adikia on kertonut haluavansa olla se räppäri, joka Suomesta on puuttunut, ja onnistunutkin siinä. Musiikki on puhutellut myös niitä, jotka ovat kokeneet räpin ja sen kuvaston ja sanaston jostain syystä luotaantyöntävinä tähän asti.”Oon halunnu tehä sellasta musaa, jota ite oon ”räppipäänä” koittanut etsiä. Musta on kuitenkin siistiä, miten erilaiset tyypit on löytäny Adikian. Tuntuu, että se kolahtaa niin vannoutuneisiin räppipuristeihin kuin myös niihin, jotka ei oo koskaan aikasemmin kuunnellu räppiä (usein sen misogynistisen leiman takia). Oon ihan superonnellinen, että mulla on suhteellisen vahva fanipohja queer-feministipiireissä, mikä myös kertoo et tekstillisesti oon tehnyt jotain oikein.”
Mutta tekemistä silti on. Esimerkiksi naapurimaassa Ruotsissa Silvana Imam on iso nimi ja naisräppäreitä on tukuttain, se on normaalimpaa. Miksi naisräppi on meillä lapsenkengissä eivätkä naiset vielä bängää ja myy samalla tavalla kuin miehet?
Adikian vastaus on räpin maskuliinissa rakenteissa. Naiset tarvitsevat keskinäisen verkoston murtaakseen niitä. ”Ruotsissa on tosiaan jo naisia päässyt pinnalle huomattavasti enemmän. Oon kaksikielisenä (tosin suomi on mun pääasiallinen kotikieli) seurannut naapurimaan skeneä jo ihan ala-asteelta lähtien. Ruotsissa Femtastik-kollektiivi on tehny tosi pitkään työtä naisten nostamiseksi urbaanin musiikin piirissä. Itse koen et monet siellä nyt pinnalla olevista artisteista on sen työn tulosta. Eli yksi syy on varmasti tuo vahvan naisverkoston puuttuminen, jonka eteen ollaan nyt Suomessa tehty työtä Nicerap-ryhmässä. Nicerap on suomalainen, suljettu fb-ryhmä, jonka on tarkoitus toimia alustavana naisille ja nonbinäärisille tekijöille suomalaisessa rap- ja hip hop -skenessä,” Adikia kertoo.”Tosin, jo 2000-luvun alussa oli olemassa mm. Mariskan aloittama Femcees Finland -niminen avoin kollektiivi, joka ei oikeen koskaan lopulta onnistunut luomaan Femtastikin kaltaista pysyvyyttä. Eli verkostojakin on ollut jo olemassa aikaisemminkin, joten niitä ei voi täysin syyttää.”
Misogyninen sisältö on pitänyt naiskuluttajat poissa kuviosta. Ja jopa jenkeissä naisartisteja on vain kourallinen verrattuna miesartisteihin, joten esikuvia on paljon vähemmän. Sekaan pääseminen ja hyväksyntä naisena ei ole ollut sieltä helpoimmasta päästä. Se ei aluksi Adikiastakaan tuntunut edes vaihtoehdolta.
”Itsehän olin pitkään ns. kaappiräppäri. Aloitin räppäämisen about 2010-11 aikoihin, kun bändikuviot kuivuivat kasaan, enkä enää soittanut rumpuja aktiivisesti. Siitä kesti tosi kauan, ennen kuin uskaltauduin tekemään julkisesti asian suhteen yhtään mitään. Vaikka siis itse oon kuunnellut räppiä aina, niin juuri se representaation puute on ainakin itsellä vaikuttanut siihen, etten ole ees ajatellut, että voisin räppää.”
Adikia kuvaa lähtötilannetta ja kenttää läheltä kokeneen realistisilla, omakohtaisilla kokemuksilla. Räppi on ollut poikaporukoissa tehtyä musaa, johon naiset on päässeet mukaan vain tyttöystävinä.
”Sit kun naisrumpalin identiteetti heikkeni, tuli tarve saada kanavoitua musiikillisia ambitioita johonkin. Olin aikoinaan sanottanut biisejä meijän bändille eli oon aina tuntenut vetoa myös tekstin tuottamiseen, oikeestaan tuntuu näin jälkeenpäin oudolta etten tajunnut aikasemmin ruveta räppäämään. Itsellä kaapista ulostulemiseen vaikutti eniten naisräppäreihin kohdistuva vihamielisyys johon oon törmännyt jo lukioikäsenä, kun aloin käymään räppibileissä ja keikoilla, esimerkiksi exät ja niiden kaverit saattoi puhua olemassa olevista naisräppäreistä tosi ilkeästi. Aloin aktiivisemmin treenata niihin aikoihin, kun Sini Sabotage tuli suuren yleisön tietoisuuteen ja peilasin itteeni paljon sen saamaan palautteeseen, mikä myös buustas kehittämään erityisesti teknistä osaamista ihan eri tavalla. Halusin olla tosi ”valmis” kun lopulta tulin ulos kaapista ihan vaan suojellakseni omaa mielenterveyttäni,” Adikia kertoo.
Musiikin tekemisen tarve ja rakkaus räppiin olivat kuitenkin, onneksi, lopulta vahvempia kuin torjutuksi tulemisen pelko. Adikia päätti omistaa geimin ja käänsikin sen valtarakenteet nurinpäin.
Kun representaatiot isossa mittakaavassa puuttuvat, Adikiakin tekee meillä myös eräänlaista pioneerityötä yhtenä harvoista. Eli on itse myöhemmin se representaatio tuleville sukupolville. Naisten tekemän räpin tilanne on kuitenkin Adikian mukaan tällä hetkellä parempi kuin koskaan.
”Oman mielikuvan mukaan naisräppi voi Suomessa tällä hetkellä paremmin kuin koskaan. Nicerap-ryhmästä on nousemassa todella kovia uusia mimmejä kokoajan. Tällä hetkellä tuntuu vain siltä, että musateollisuuden rakenteet laahaa perässä. Valitettavasti naisartisteihin ei panosteta läheskään niin paljon kun miehiin, osittain ainakin omassa lähipiirissä tuntuu, että monen naisartistin kohdalla levy-yhtiöt on myös halunneet luottaa ”nais-hypeen”. Eli on haluttu säästää promo-rahoja, koska on uskottu, että uusia naisartisteja nostetaan anyway mediassa tosi hyvin. Ylex:ää lukuunottamatta oma kokemus on ollut kylläkin vähän nihkeä.”
Kovina uusina mimmeinä Adikia mainitsee Yeboyahin, jonka kanssa tekee jo yhteistyötä, ja Ettan, jolla on ollut jo tovin iso somehype päällä omasta takaa.
Mutta Adikia on muutakin kuin ideologiaa, poliittista agendaa, itsereflektiota, feminismiä ja seksiä. Nimittäin teknisesti älyttömän hyvää räppiä ja räppäämistä, jota on mukava kuunnella. Siinä määrin on räpin kuuntelijan korvakin tottunut vallitsevaan miehiseen flow:hun, että naisen korkea ja tyttömäinen ääni särähtää korvaan usein, helposti ja kovin kiusallisesti. (Toki niin tekee myös miespuolinen, hieman harjoituksen ja oman flown puutteesta kärsivä räppääminen.) Mutta Adikian kohdalla näin ei käy. Hän narisee ja voihkii uniikisti, latoo mietittyä ja provosoivaa sisältöä silmille tavalla, joka ei jäljittele miestä eikä yritä olla mies, mutta on silti sellainen, josta voi hyvällä syyllä sanoa ”kova”.
”Oman flow:n keksiminen on ollut itelle yks keskeisimmistä asioista omassa artistiudessa. Oon tosiaan kasvanut löysällä etelä-räpillä, joten halusin tuoda sen estetiikkaa omiin biiseihin, myös rytmityksen sekä äänenkäytön osalta ja muokata sen suomenkieleen sopivaksi. Sanotuksellisesti koen, että naisena mun pitää vähän niinkuin keksiä suomenkielinen räppi uudestaan, tai ainakin luoda täysin uusi kieli. Suomenkielisessä(kin) räpissä käytetään sanastoa, joka vahvistaa vastakkainasettelua maskuliinisuuden ja feminiinisyyden välillä ja arvottaa niitä. Pyrin itse käyttämään sellasta kieltä, joka kumpuais mun omasta naiseudesta; kumminkaan alentamatta miessukupuolta. Esimerkiksi narttu- ja telaketju-sanojen käyttö voimauttavana elementtinä musassa on mulle tärkeetä.”
”Adikia on kokoajan tosiaan menemässä visuaalisempaan suuntaan, se on ollut alusta asti tavoitteena. Nyt kun alkaa tuntua, että toi musapuoli on hallussa, niin voi keskittyä paremmin myös keikkavisuihin ja merchandise-puoleen. Ollaan kaavailtu syksylle vinyyli -julkaisua, jossa olisi pieni Adikia -sarjis kansivihkona. Sitä nyt puuhaan kovaa vauhtia. Mä oon kuvataiteilija-taustani takia halunnut pitää visuaalisuuden omissa käsissä. Mulla on ollut aina siihen vahva visio. Oon tehnyt nyt keväästä lähtien yhteistyötä VJ Kalistan kanssa, joka tekee mulle 3D-keikkavisuja. Lisäks teen yhteistyötä Honey Mafia -twerkkicrewin kanssa ja odotankin innolla mihin kaikkiin sfääreihin päästään tolla visut ja tanssijat -kombolla. Lisäks selvitellään mun levy-yhtiön Rutiluksen pääjehun Särren eli Miika Särmäkarin kanssa, miten Adikiaa ja suomenkielistä räppiä ylipäätään vois lähtee viemään ulkomaille,” Adikia kaavailee.
Paketti on siis kasassa, ei muuta kuin hit it. Suomen musiikkiblogi on kiitollinen ja iloitsee Adikian kaltaisten artistien olemassaolosta. Full support ja big up.
totuus 
2 Comments