Varoitus! Sisältää juonipaljastuksia.
Rakas ja pitkäaikainen ystäväni Riku-Pirkko julisti hiljattain syntymäpäiväjuhlissaan, että ”kaikki, jotka pitävät Avengers-elokuvista, ovat idiootteja!” (tai jotain sinnepäin). Provosoiduin välittömästi ja otin asiakseni katsoa elämäni ensimmäisen Avengers-elokuvan. Sehän ei tietenkään tapahdu kotisohvalla mitättömästi Netflixistä, vaan kaupungin isoimmassa elokuvateatterissa 3D-versiona hillittömän mässy- ja mättövuoren kera. (Sivuhuomautuksena: jos ravistelee voimallisesti ja ajatuksissaan niitä makujuttuja popcorn-purkissa levittääkseen ne tasaisesti koko purkkiin, niin hävettää lähteä pois valojen sytyttyä. Makujutut ovat levinneet voimallisesti ja tasaisesti noin kolmen neliömetrin alueelle omasta tuolistasi. )
Ja mitä minun silmäni näkivätkään! Mitä ihmettä! Googlasin, että Marvel-elokuvia on tehty jo vuodesta 2007 ja vasta tänä armon vuonna 2018 kyyninen kulttuuritoimittaja saa hilattua pyllynsä niitä katsomaan. Alla kuva ilmeestäni suunnilleen koko elokuvan ajan.
Hyvän elokuvan rehellisin mittari on se, kuinka monta kertaa vilkaiset puhelinta elokuvan aikana tarkistaaksesi kellon / saapuneet viestit / somen. Erittäin huonon elokuvan tunnistaa siitä, että pelaa Candy Crash Sagaa puolet näytöksestä. (Perustuu tositapahtumiin: vinkki, ei kannata mennä katsomaan Aistien valtakuntaa (1970) isosiskon kanssa. Kaurismäki tekisi hienon kokoillan elokuvan siitä kiusallisuuden määrästä.) Ja siis suomalainenhan ei kävele ulos kesken näytöksen. Ei, suomalainen syö sen palaneen pihvinsä loppuun asti ennemmin kuin heittäytyy dramaattiseksi.
Avengers – Infinity waria katsoessani kaivoin tasan kerran puhelimen esiin, kun suunnilleen kohdassa 2:17 (elokuvan kesto siis 149 minuuttia) vanhemmuuden velvollisuudet hiipivät tietoisuuteeni ja tarkistin onko lapsenvahtini kenties lähettänyt paniikkiviestejä, joissa kerrotaan asuntoni syttyneen tuleen (ei ollut). Lopun aikaa tungin herkkuja suuhuni ja toljotin valkokangasta hurmioituneena, varmaankin ne maistuivat hyvälle, siitä ei nyt jäänyt jälkipolville kerrottavaa. Sen sijaan elokuvan huippukohtia kertasimme esikoisen kanssa kotimatkalla hypähdellen innosta parhaissa muistoissa.
Koska olen totaalisen ulkopuolella Marvel-skenestä, muutamia isoja nimiä lukuunottamatta juonikuviot ja hahmot olivat minulle ennestään tuntemattomia. Arvelutti lähteä katsomaan, koska mietin, meneekö koko elokuva koittaessa pysyä kärryillä siitä kuka on kuka ja mitä ihmettä tapahtuu. Sen sijaan elokuva on oikein eheä itsenäinen kokonaisuus, jota voin hyvillä mielin suositella muille (elitistisille) henkilöille, jotka ovat mennesyydessään valinneet katsoa jotain ihan muuta kuin sarjakuvaelokuvia.
Olin ällistynyt elokuvan nimekkäästä näyttelijäkaartista. Ihan pikkuisen harmitti, ettei Tobey Maguire esittänyt Spidermania, mutta vähän nieleskellen hyväksyin ajan raadollisen kulkemisen ja sen, ettei 42-vuotias Maguire välttämättä enää olisi kovin uskottava teini-ikäisenä supersankarina. Myös Peter Dinklage oli huonosti sulatettava jättikääpiönä, Game of Thrones -suurfanina odotin hahmon hetkenä minä hyvänsä kaatavan itselleen pikarillisen vanhaa kunnon Suurtarhan viiniä ja lausuvan jonkun kuolemattoman viisauden.
Normaalisti toimintasankarielokuvat, jotka sisältävät runsaasti peleistä lainattua sisältöä, kyllästyttävät. En ole koskaan ollut se tyyppi, joka jaksaa katsoa vierestä, kun kaveri pelaa. Avengers – Infinity war onnistui kuitenkin yhdistämään klassisen toimintaelokuvan ja nykyaikaisen FPS-elokuvakerronnan erittäin toimivaksi komboksi, jota maustoi herkullisesti komiikan, romantiikan ja draaman sävyt.
Rehellisesti, ajattelin noin kolmekymmentä kertaa elokuvan aikana, että onkohan kellään tätä pelinä ja koska pääsen sitä pelaamaan. Hyvin tehty intertekstuaalinen markkinointi!
Seuraavat kolme (3) kappaletta sisältävät syvällistä pohdiskelua elokuvan teemoista peilattuna ideologisesti ja filosofisesti. Skippaa jos ei kiinnosta.
Elokuvassa sitkeästi esille tuotu ajatus armosta, joka saadaan vain uhraamalla hämmensi. Odotan kovasti seuraavaa näytöstä – missä tekeillä olevista kymmenestä Marvel-elokuvasta se sitten onkaan – nähdäkseni, onko tämä tosiaan elokuvantekijöiden perimmäinen sanoma. Avengers – Infinity warin pääpahis Thanos tolkuttaa, että maailmojen resurssit ovat rajalliset, jolloin puolet väestöstä täytyy uhrata, jotta toinen puoli voi elää. Ajatus on herkullinen filosofisille spekulaatioille. Utilitaarisesta näkökulmasta ajateltuna tämä on esimerkiksi nykyistä maailmantilaa ajatellen totta. Jos tietyt kehittyneet valtiot jatkavat kuluttamista nykyisessä mittakaavassa, toisen ja kolmannen maailman väestö uhrautuu väistämättä – ja on ehkä toiveajattelua, että edes puolet kaikista elävistä selviytyy seurauksista. Tuhoamalla puolet kaikista maailman ihmisistä toisen puolen selviytyminen olisi huomattavasti helpompaa. Thanoksen mukaan tämä on armoa. Ihan toinen kysymys onkin sitten, onko tämä kestävä tapa ratkaista ongelmat – jos tiukasta paikasta pääsee helpolla, oppiiko ihmiskunta siitä mitään? Kuinka monta sukupolvea mennään eteenpäin, kunnes edessä on samankaltainen tilanne uudelleen?
Avengersien lähtökohdat ovat toisenlaiset – heidän sääntönsä kuuluu, ettei elämällä käydä kauppaa. Thanos onnistuukin kerta toisensa jälkeen kiristämään haluamansa uhaten yhden, subjektille merkityksellisen hahmon henkeä. Itse Thanos todistaa olevansa puhtaasti aatteensa takana uhratessaan ottotyttärensä Gamoran – ainoan, ketä hän todella rakasti. Elokuva esittelee Thanoksen ideologian varsin perusteellisesti. Ensikertalaiselle sen sijaan jää Avengersien ideologia osittain epäselväksi. Jokainen elämä on tärkeä, yksilön puolesta uhraudutaan, lupaukset pidetään. Avengersit sekä liittolaiset ovat valmiit epäröimättä uhraamaan itsensä muiden puolesta. Siten myös Avengersien taistelu on kollektiivista taistelua suuremman päämäärän saavuttamiseksi, mutta eri säännöillä kuin Thanos. Avengersien etiikka arvioidaan uudelleen jokaisessa risteyksessä – vaikeissa kysymyksissä punnitaan rakkauden ja oikeuden vaa’alla tekojen seurakset tapauskohtaisesti, kun taas Thanoksen päätökset ovat tiukassa linjassa. Thanos on armoton, jotta antaisi armoa.
Ajatus uhraamisesta on toisaalta luterilainen ja toisaalta ei – nykyisessä reformoidussa kristinuskossa uhraamisen ajatellaan olevan enemmänkin metaforista kuin konkreettista. Uhraukset ovat materialistisia, siis siinä tapauksessa että toiminta on kristillisen ideologian mukaista ja pyrkimyksenä on päästä yhteyteen ja armoon. Thanos uhraa elämää, jotta jäljelle jäävä elämä elisi materialistisessa yltäkylläisyydessä. Sehän kuulostaa varsin… kapitalistiselta. Jopa kansallissosialistiselta. Natsikortti esiin, vertasin useasti mielessäni Thanosta Hitleriin miettien yhtäläisyyksiä ja eroavaisuuksia. Thanos on siinä mielessä tietenkin mukavampi tyranni, ettei erottele tapettaviaan minkään ominaisuuden mukaan, vaan tuhoaa heidät vilkaisematta sen kummemmin. Thanoksen lopullisen ratkaisun tavoite on kuitenkin varsin samanlainen kuin minkä tahansa muun kansanmurhan. Ja he kutsuvat sitä armoksi… Ihmisen kyky oikeuttaa tekonsa keksimällä loputtomiin korulauseisia, yleviä tekosyitä on tavallaan jopa ihailtavaa.
No niin, voisin jaaritella loputtomiin elokuvan teemoista ja nerokkaista teknisistä toteutuksista. Haluan kuitenkin vielä jättää erikoiskiitokset elokuvan käsikirjoittajille hyvistä vitseistä sekä yllättävistä juonenkäänteistä (hehän toki lukevat Suomen musiikkiblogia kuten kaikki alalla vähintäänkin puoliammattimaisesti toimivat), sekä nostaa esille elokuvan kauneimman metaforan. Loppukohtauksessa Thanos saa kaikki himoitsemansa kivet paikoilleen ja mitä ihmettä tapahtuu, jossain kohtaa tyranni sai ajatuksen voimalla päämääränsä saavutettua ja puolet hahmoista hajoaa palasiksi, katoaa tuuleen. Aika, elämän hauraus… kuinka kaikki on hetken päästä pelkkää muistoa. Kaikki mitä koskemme, kaikki mitä rakastamme voi kadota silmiemme edestä sekunnin murto-osissa. Pitäkää kädestä kiinni rakkaitanne. Siellä elokuvateatterissa. Kun katsotte Avengersia. KAIKKI KANSAT LIITTYKÄÄTTE AVENGERS-IDIOOTTIEN ILOISEEN JOUKKOON!
totuus 