Laineen Kasperin Vihapuheita ja rakkauslauluja: On tää tajuton matka

”Tehdään jotain tyhmää kun ollaan vielä tääl.”

 

Silloin on elettävä/kun elossa on. Mutta miten? (Kuva: fb/laineenkasperi)

 

Laineen Kasperin levyltä Vihapuheita ja rakkauslauluja nousee vahvana esiin (monen muun asian ohessa) elämän rajallisuus ja tuska jäljen jättämisestä. Olemassaolon merkityksen haku on keskeinen teema. Huoli näistä on nyt kuitenkin turha. Vihapuheita ja rakkauslauluja taiteilee kokeellisen ja avantgarden/hassun ja käsittämättömän vaarallisessa välimaastossa, ja selviää siitä 5/5. Lopputulos on lähes täydellinen.

Levy tarkastelee ”noin niinkuin biologisella tasolla kiinnostavia organismeja ja niiden lukemattomia eri variaatioita” mykistävällä otteella. Aluksi karnevalistiselta vitsiltä tuntuva levy on poliittisena kannanottona, kuvauksena älämölöstä ja visuaalisesta kakofoniasta, jonka keskellä elämme, piirustuksena taiteilijan arjesta ja paradoksaalisista unelmista SEKÄ nerokkaana kuvauksena ajan keskeisistä diskursseista melko tuhti setti. Oma jännityksensä tuleekin siitä, miten Laineen Kasperi pystyy hallitsemaan valtavaa aineistoaan.

Suspenseä lisää (ja levyä kuvastaa) kuulijan tunnelmat kappaleen vaihtuessa: tämä todellakin on kuin rasia suklaata, koskaan et voi tietää mitä saat. Levyn sisään on kuitenkin tarkkaan mietitty dramaturgia, ”draamallinen periaate”, joka pitää kaiken koossa. Laineen Kasperin sinfoniallinen ja lyyrinen, luetteleva tapa ”sylkeä tähtiä ja oksentaa perhosia” yhdistettynä sisäiseen moniäänisyyteen tuo väkisin mieleen Dostojevskin polyfonisen, psykologisen realismin. Sisäinen dialogi, ajassa ilmenevät ideologiat ja niitä heijastavat räppiskenen tyylisuuntaukset ja alalajit ottavat ihan konkreettisia henkilöhahmon muotoja levyllä. Jopa näin:

Vihapuheita ja rakkauslauluja, Laineen kasperi
HENKILÖT:
LAINEEN KASPERI
MC VIHAPUHE
PASIFISTIHIPPI
HIPHOPIN HISTORIA (taustoissa, ei repliikkejä)
SUOMI100 (Kelan virkailija, 112 -virkailija, ym.)
IHMISKUNNAN TILA
UNIVERSUMI

Pian kuuntelijalle alkaa hahmottua punainen lanka ja juoni, jota seurata. Kun kaikki on kuunneltu, voi toljottaa eteensä täysin levollisena. Levyn jälkeen ei jää paljoa sanottavaa, vaan pelkkä kevyt olo: hän sanoi jo sen kaiken. Draamallisen ja kuvataiteellisen yhdistäminen hiphopiin on uhkarohkea ja älyttömän onnistunut ratkaisu. Tarkka, merkitsevä, poliittinen, taiteellinen ja visuaalinen. Polyfoninen suomiräppi on olemassa. Hurraa.

Elämä on tajuton matka

Elämä kulkee vääjäämättä kohti kuolemaa. Ydintalvi uhkaa, hyvät viedään pois, hinnat nousee, ämpäreitä odotellaan, suurin jälki minkä itsestäsi jätät on allekirjoitus Kelan papereissa. Tehdään jotain tyhmää on rento reggae-, Pyhimys- ja Asa -henkinen, tiukkaa riimiä ja assonanssia sisältävä viiltävä runo matkasta kohti lumenvalkeaa lakanaa yllä.

tää on tajuton matka
joo tänne tulee ottaa hatkat
jatkaa minkä jatkaa
danssaa auringon kanssa
palaa takas halaa rakasta
tammikuussa pakastaa alkaa
kolera-altaan peittää lumeen kyllä se kevät tulee
sieltä vielä mitä mieltä enää
mikä kieltää ettei vielkään elää saa mielesä mukaan
ei tääl kukaa kuitenkaan tuu olemaan ikuisesti

Jotain tyhmää (tai jotain) pitää tehdä ennen kuin kuolema korjaa. Fela Kuti onneksi muistuttaa, että vielä on aikaa unelmoida, ja elää. Japanilaisella touchilla maustettu kipale on totaalinen aukileikkaus tästä hetkestä. Styge pulppuaa kauniita urbaaneja unelmia, jotka voi nähdä piirtyvän kesäiselle yötaivaalle. Ehkä jossain betonisella parkkipaikalla, jonka täyttää istutuslaatikot ja rapistuvat tiiliseinät, graffitit ja lämmin bisse. Hyvät ystävät, ja meri velloo ja tuoksuu taustalla.

Oon aikuinen lapsi keski-iässä
unelmoimassa ikuisesta elämästä
törkeistä juhlista jotka ei pääty
keväästä lätäköistä yön aikana jäätyneistä

unelmoin maasta tuhatvuotisen rauhan
naisesta, sen kanssa aamuun asti jauhan
politiikkaa, tyylin feminismistä

suomineidosta ilman aikuis-iän koliikkii
rehellisyydestä, epä-stubbeista
en unelmoi viha-, vaan rakkauspuheista

Kesken kappaleen tapahtuu kuitenkin Laineen Kasperille ominainen yllättävä käänne, kun unelmat muuttuvat paradokseiksi, ja siitä suorastaan oksymoroneiksi: kertoja unelmoi samaan aikaan kahdesta asiasta, jotka sulkevat pois toisensa ja on sen vanki.

Unelmoin
perheestä ja täydestä vapaudesta
eläisin luonnossa mutta ihmisten ilmoilla
unelmoin
tasa-arvosta parisuhteessa mutta niin että meitsin ei tarviis siivoilla
vaihtotaloudesta mutta omasta kartanosta

Tämä on raato-rehellistä itsereflektiota. Yhtä rehellistä kuin MC Vihamiehen aito ja rehellinen ilmaisu. MC Vihamies vihaa suomalaisia, jotka kattoo silmiin tai ei kato silmiin. Hän on hylännyt toivon ja yrittämisen ja vaipunut voimaannuttavaan vihaan ja väkivaltaan, joka ei etsi enää ratkaisuja, vaan pelkästään haluaa tuhota. Päitä vadille!

MC Vihamies on parodinen ja ironinen hahmo. Ratkaisu toimii, sillä vihapuhe -diskurssia olisi hankalaa käsitellä ilman huumorin etäännyttävää efektiä. MC Vihamies tuntuu pilkkaavan joitakin räpin alalajeja ja leikkii keinotekoisilla ja plastisilla elementeillä, joita niissä käytetään. Mutta siinä on muutakin, tunteet: pasifistin tukahdetut aggressiot, turhaumat, kun se, jolla ei ole valtaa, seuraa sivusta mitenkä hommat menee päin vittua. Sinunkin päässäsi on pieni MC Vihamies, ainakin joskus. Eikö totta? Väkivaltaiset impulssit pääsevät parodian avulla ääneen, kun kun voi vaan vihata kaikkea ja kaikkia ja miksata konekiväärin ääntä madalletun puheen väliin.

MC Vihamiehen kappaleet ovat myös osin musiikitonta, dialogista kuunnelmaa. Vihamiehen ja hipin osuudet nostavat levyn tematiikka tasolle, joka tekee siitä eräänlaisen suomiräpin Bohemian Rhapsodyn.

Tarinan hipsteri luulee olevansa tulossa fiittaamaan Laineen Kasperille, mutta kohtaa kopissa uhoavan MC Vihamiehen. Myös tämä MC Vihamiehen kanssa keskusteleva, lopulta turpaan saava oululainen, murretta vääntävä hippi on äärilleen viety karikatyyri, ”järjen ääni”, toivottoman pehmeältä vaikuttava, komposteja ja auringonpaistetta mukanaan kuljettava maailmanpelastaja, suvakki ja rakkauden lähettiläs. ”Lista asioista, joista ei tykkää, on täynnä”, hän sanoo. ”Valitse sotasi”, hän yrittää sanoa, mutta läski lätisee. Laineen Kasperi avaa välillä ovea ja huikkaa että moi, mitäs te täällä.

”Suostun ostamaan mitä ikinä haluatte, jos nyt jumalauta tämän kerran autatte”

Ehkä sillä aikaa Laineen Kasperi on ollut Kalliossa. Levyn mittaan taitelijahahmomme laahustelee milloin missäkin päin Helsinkiä. Napakka old school -veto Allekirjoituksia on visuaalinen matka läpi Kallion, jossa vilistää tägit, omistetut kadunkulmat, seinään kuseskelijat, tutut liikkeet ja rakennukset, ja kas tuolla puistossa istuvat Mikko Rimmisen Pussikaljaromaanin tyypit, Kela rahoittaa, Kelan virkailija, allekirjoitus. Kappale kysyy millaisen merkin jätät, pohtii omistamisen problematiikkaa ja ylipäänsä olemisen tarkoitusta noin niinkuin kevyesti.

Eipä aikaakaan kun tämä samainen kansalaisemme, kuluttaja on joutunut Ikeaan ja eksynyt sinne. Kappaleessa Ikea laajenee suuremmaksi metaforaksi kulutusyhteiskunnasta, ja sen käyttämä räikeä liioittelu korostaa kuluttaja-paran ahdistusta ja eksyneisyyttä turhuuden ja ostamisen maailmassa – ja myös valtasuhteita. ”Varautukaa veriseen loppuun”, hän parkaisee keittiötarvikeostastolla lasipurkkien takana, missä on riskinä  pokemonzombien kaatamat hyllyt ja tavaravyöry, lasinsirpaleet. Ikeaan (eli loppuvaiheen kapitalistiseen maailmaan) eksyminen on epäilemättä Jumalan kosto siihenastisista virheistä. Hän ei vaan osaa navigoida täällä, maailmassa missä jumala on kuollut ja markkinavoima on korkeimman voiman tilalla. Ainoa turva on omassa itsessä.

Mistä päästään taas politiikkaan. 100v. on suomisatabiisi, joka etsii merkitystä selfieiden, ämpäri- ja leipäjonojen takaa. Se kysyy mitä tieteestä, uskonnosta, turvapaikasta jossa naapurit on hulluja, ja luettelee hengästyttävään tahtiin ajatuksia, ilmiöitä ja havaintoja, sanoja, kaikkea mitä joudumme päivittäin näkemään: twerkkaava perse, hymiöt, ylityöt. Kappale piirtää erittäin tarkkaa kuvaa satavuotiaan suomen mielekkyystyhjiöstä.

mitä mistään mikä ei oo ikuista
tai mitä ikuisestakaan
mitä mistään

”Elämä on laiffii” toistellaan ironisesti taustalla.

Luetelma metelistä, äänistä, kuvistä, ärsykkeistä, ilmiöistä, kaikesta mitä ihmisen mieli päivän aikana havannoi ja aivot prosessoi, tuo iholle tunteen siitä miten mieli väsyy, kaipaa rauhaa.  Vihapuheita ja rakkauslauluja jotenkin onnistuu kurottamaan tuonpuoleiseen, transsendentaaliin tasoon, realistisen kokemuksen rajojen ulkopuolelle. Näin on. Tapahtuu hämmentävä pyhyyden kohtaaminen ja läsnäolo, keskellä kaikkea maallistunutta ja arkista elämää: lopussa on nuotion palamisen ääni. Kaipuuta rauhaan vai palanutta yhteiskuntarakennetta, Ikean palavia pakastepurkkeja? Rousseaulaista paluuta luontoon?

Pyhyys on tässä hetkessä

Niin, se luonto ja ne biologisestikin ihan kiinnostavat organismit. Ja universumi.  Syljen tähtiä palaa taas alkuun, ja vetää langat yhteen. Se on tähti- ja perhosoksennus, jossa on Tshernobylin ja Nibirun uhkaa, supernova, sanojen kemiallinen reaktio. Maailmanloppu on kuitenkin lähellä, eikä paljon paina linnunradalla ihmiselon pituus.

Syljen tähtiä

Palautan encorella
tuon ton lähtemisen takasin
sylkee sykleissä
aikajänne aikajänne

Kappaleessa on kiva, yksinkertainen 808 -tausta ja enempää ei tarvitse. Sanoitukset ovat kuin mielensisäinen projektori, joka heijastaa vaihtuvan kuvafilmin aivoihin. Ambient -henkinen ja skrätsäystä sisältävä Rukous lopettaa koko levyn. Levyn jälkeen on tunne, kuin olisi katsonut kokoillan elokuvan, jossa kaunis kuva seuraa toista eikä se vaan lopu.

Jäljelle jää se tyrmistynyt ja sanaton olo, riemu. Miten puristavan hallitsematonta, vaikeaa, rumaa ja monimutkaista ja kuitenkin kaunista ja ihanaa kaikki on, mitä meillä on, ja miten pieni sinä olet, on se hetki minkä täällä saa vihata, elää ja rakastaa, jättää nimensä johonkin, rakentaa ja hengittää. Laineen Kasperin levyä kuunnellessa hahmotat mittasuhteet universumista pieneen ihmiseen, sinä tähtiä sylkevä, perhosia oksentava ihminen.
Ihan tajuton matka.

älä syö/jos et kiitä.

 

Suomen musiikkiblogi. Asiaa musiikista ja ihan mistä tahansa.