Hävityksen kauhistus – Annihilation heijastaa kaikkea sinussa

Annihilation (Hävitys) on Alex Garlandin Jeff VanderMeerin samannimiseen kirjaan perustuva psykologinen tieteiskauhuelokuva. Amerikkalaisten tuottajien mielestä elokuva on liian älyllinen, joten sitä ei nähdä valkokankailla Euroopassa. Netflix onneksi tarjoaa tämän K16 elämyksen halukkaille.

Huhtikuu. Lumen sulamisevesien ja sumun raikkaus ilmassa, ikkunasta sisään kantautuva auringonpaisteinen pikkulintujen sirkutus, meren huikaiseva sini korkealla taivaalla, puhtaat lakanat ja vapaapäivä: kerrassaan oivallinen momentti katsoa liian älyllinen tieteisleffa, jota ei ole trailerin perusteella uskaltanut yksin katsoa.

Saman päivän yö, 00.54. Makaan valot päällä sängyssä silmät lautasina ja katselen paniikissa kolmatta jaksoa Uutisvuotoa vakuuttuneena, että mikäli ummistan silmäni, keittiöstä tulee sänkyni viereen lima- ja verikuonoinen mutaatiokarhu, jonka sisällä karjuu karhuun sekoittunut kuollut nainen henkensä hädässä ”help me!” . Yritän, ja karhu ilmestyy verkkokalvoille välittömästi. Iho on kananlihalla ja sydän hakkaa.

Leffa ei siis todellakaan ole liian älyllinen, tuskin kenellekään yleissivistyksen saaneelle eurooppalaiselle, joka ymmärtää fysiikan, solubiologian ja geenien alkeet. Ne myös katsojaystävällisesti selitetään nerokkaasti juoneen upotettuna elokuvassa.

Se on vaan ihan hirveän pelottava.

Silti elokuva on todella intensiivinen ja kaikkia aisteja stimuloiva, nautinnollinen tarina, jossa esitetään yksi versio eksistenssistä ja universumista, jossa maapallolle saapuva ”alien” ei lopulta olekaan mitään tuntematonta, ulkopuolista, hiilipohjaista, tietoista, hyvää tai pahaa haluavaa, vaan sellaista kuin tuntemamme elämän luonne – luovaa, tuhoavaa. Rumaa ja kaunista. Kukoistavaa, rehevää, sykkivää, syöpäistä, sekottuvaa. Itsetuhoista. Jakautumista, aaltoliikkeitä, voimia, heijastuksia.

Tarinassa on täydellisyyttä hipova draaman kaari. Sitä ei pysty ennalta arvaamaan, koska ei voi tietää mitä tuleman pitää. Se herättää pelkoa ja kauhua, ja lopuksi puhdistaa ne. Ahdistus kasvaa naisten edetessä alueella ja ilmiön selvitessä aivan tolkuttomaksi, joten loppu on todella katharttinen.

Koska jokainen kohtaus ja yksityiskohta on merkityksellinen ja sisältää avaimia tulkintaan, juoni ei ole liian tiheä, eikä liian löysä. Se laittaa miettimään siinä sivussa, kun yrittää kauhuissaan muistaa hengittää (onneksi Netflixillä voi käydä vakoilemassa mitä kauheaa kohtauksessa seuraavaksi tapahtuu sekä esimerkiksi laittaa äänet pois välillä terveisin nimimerkki en ole toipunut Kärpänen -elokuvasta vieläkään. Siinäkin muuten sekoittuu hyönteisen ja ihmisen dna.).

Heijastuminen ja dna:ssa olevat koodit muodoista ja rakenteista ovat ovelasti tarinan keskiössä. Animaatio näyttää copypastatulta heijasteelta pitkin elokuvaa  (esimerkiksi valkoiset peurat, joiden sarvissa kasvaa kukkia, ja loppuhuipennus majakassa). Se laittaa miettimään omaa identiteettiä ja eksitenssiä ja sen suhdetta muihin ihmisiin ja ympäröivään maailmaan.  Mikä on minua, mikä on sinua? Miten asiat vaikuttavat toisiinsa? Miten minun tekoni vastaavat siihen, mitä sinä teit? Millaiseksi se minut tekee? 

Tarina lopulta kertoo enemmän ihmisestä kuin avaruudesta saapuneesta hävityksestä. Se on heijaste siitä millaisia me olemme, ja millaista elämä on. Se kutsuu kunnioittamaan elämää ja sen järjestystä. Se muistuttaa kiitollisuudesta ja nöyryydestä sen suhteen, miten luonto on asiat järjestänyt. Se on visuaalinen sinfonia ja oodi elokuvalle ja tieteiselokuvan perinteelle, jonka mutaatio tai dialoginen jatkumo koko elokuva on, heijastaen perinnettä ja muunnellen sitä.

Esimerkiksi naispääroolituksella, joka toimii aivan loistavasti loppuunkalutun miehisen sankaruuden ja ryhmädynamiikan vatvomisen tilalla. Sosiaaliset jännitteet avautuvat elokuvassa valtavasti paljon laajemmiksi, kuin amerikkalaisen valkoisen miehen herooiseksi ihmiskunnanpelastustarinaksi.  Ihanaa, ettei mies ole keskiössä, eikä nainen mustavalkoisen ohut hahmo, seksuaalisen toiminnan kohde, sankari tai uhri. Erittäin hyvä.

Mitä enemmän ajattelen leffaa, sitä enemmän siitä pidän. Elokuva olisi todellakin ansainnut tulla nähdyksi valkokankaalta. Mutta tavallaan onneksi ei, koska jos olisin nähnyt tämän leffassa, en nukkuisi varmaan enää ikinä. Ja siis toisaalta, ilman tätä ”kohua” levityksen ympärillä en ehkä olisi tullut uteliaaksi enkä katsoneeksi koko elokuvaa.

Näyttökuva 2018-04-08 kello 12.35.21

 

 

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s