Twitter, helmikuu 2018.
Pele Koljonen @pelekoljonen:
”Halusin herättää kysymyksen, mutta kysymys herätti mut.”
Mikko Kuoppala eli Pyhimys on modernin ajan Eino Leino. Räppilavojen Guti, joka dominoi skenessänsä albumi toisensa jälkeen. #Pyhimys
Janne Nieminen @janne_nieminen:
”Ota sun häpeä käteen ja kato sitä, hymähdä ja laita se takaisin paikalleen.” Tuli mieleen Petri Tammisen proosa. Tykkään kyllä tästä uudesta Pyhimyksestäkin tuhdisti, taas. #Pyhimys #Tapapoika
Suomalainen korkeakulttuuri, kirjallisuus ja runous on kriisissä. Ala pitää hätäkokouksia. Kirjojen myynti on pudonnut 40%. Markkinatalouden lainalaisuudet, sosiaalinen media, totuudenjälkeinen tiedonhaku, viihteen helppo saatavuus ja muut lukemattomat syyt ovat vaarassa tuhota sivistyksen ja sanataiteen maailmasta ja Suomenmaasta. Runokirjoja ei lueta, eikä myydä. Parisataa myytyä kirjaa on hyvä juttu. Kolme vuotta työstetty kirja julkaistaan lokakuussa ja helmikuussa sen löytää jo alelaareista, kun uusi sesonki pukkaa päälle. Kirjojen kirjoittamisesta ei saa rahaa tekijä eikä myyjä. Kirjastonjohtaja suosittelee kirjallisuudenopiskelijalle ja harjoittelijalle, että älä kouluttaudu tälle kuolevalle alalle.
Tällainen on suurinpiirteinen tilanne, kun 2010- luvun lopulla Bob Dylan voittaa Nobelin kirjallisuudenpalkinnon ja Paperi T:n eli Henri Pulkkisen Post Alfan ensimmäinen painos myydään vuorokaudessa loppuun. Toinen painos, 2500 kappaletta, riistetään käsistä niin ikään.
Nyt meillä on käsissämme Pyhimyksen levy Tapa poika, joka on täynnä tarkkoja havaintoja, ajan piirteiden hahmottelua tarkoin vedoin, allitteraatiota, assonanssia, trooppeja, riimejä, metaforia, aforistisia mietelmiä, slangia ja raakaa kielenkäyttöä, rumaa ja kaunista yhtä aikaa. Tässä näyte yhdessä finlandiaehdokas Miki Liukkosen kanssa työstetyn Vitutuksen Pyhä Katedraali -kappaleen lyriikoista:
Totuuden jälkeinen lihallinen kirkko
Hälyn hiljaiset huoneet
Sanojen mittaiset etäisyydet
Rivien välissä kokonainen maailma
Sateenkaaren päässä pelkkä binäärien paranoia
Tähdet faksaa kuollutta valoa
Vitutus on ikuista
(PYHIMYS: Vitutuksen Pyhä Katedraali)
Mahtavaa! Runous on elpynyt ja sille avautuu aivan huikea mustajoutsenmainen runway. Todellinen unicorn, listaamaton tulevaisuuden miljardibisnes, oi kulahtanut ja kirjaston nurkkaan, marginaaliin hautautunut runous! Juhlitaanko?
No ei.
Maailmalla Bob Dylan Nobel -palkinto herätti kritiikkiä ja nosti (jälleen) pintaan debatin voidaanko laululyriikoita pitää kirjallisuutena. Ruotsin Akatemia perusteli valintaansa toteamalla, että Dylan on luonut uutta runollista ilmaisua amerikkalaiseen lauluperinteeseen. 75-vuotias Dylan tunnetaan muun muassa kappaleistaan Blowin’ in the Wind ja Knockin’ on Heaven’s Door.
How does it feel
How does it feel
To be on your own
With no direction home
Like a complete unknown
Like a rolling stone?
LIKE A ROLLING STONE
(Copyright 1965 Warner Bros. Inc. Renewed 1993 Special Rider Music)
1960 -luvulta lähtien korkeakulttuuriset portinvartijat ovat katsoneet asiakseen kommentoida jotakin näiden kiehtovien, mutta kauhistuttavien pitkätukkien sanankäyttöön. Populaarikulttuurilla on vaikutusvaltaa. Sanoja alettiin julkaista painettuna levyjen kansipapereissa. Nuoret, koulutetut ja kovasti syvempää merkitystä sanoituksista etsivät kuuntelijat alkoivat kohdella niitä kuin suuria kirjallisia teoksia. Paljon myyvät artistit, kuten The Rolling Stones, alkoivat laajentaa lyyristä palettia ja käsitellä vakavampia aiheita sanoituksissaan.
Viime vuosina rap -tähdet ovat olleet korkeakulttuurin kynsissä.
”Muusikot eivät ole runoilijoita”, kirjoitti Simon Armitage, yksi UK:n suosituimmista runoilijoista 2008 Guardianissa. ”Tai laulut eivät ole runoja. Itseasiassa, laulut ovat usein huonoja runoja. Kun musiikki otetaan pois, jäljelle jää yleensä kiusaannuttava otos luovaa kirjoittamista jossa on imeliä riimejä, uuvuttavia kliseitä ja sekavia metaforia.” (Armitagen oman harrastebändin laulujen sanoitusten tutkailu kyllä vahvistaa tämän.)
Hesari ei vaikuttanut myöskään olevan innoissaan Paperi T:n Post Alfasta. ”Paperi T:n esikoisrunot ovat havaintoja viivästynyttä teini-ikää potevan kolmekymppisen miehen mielenmaisemasta”, alkaa kritiikki. Norsunluutorni on korkean muurin takana.
Minkä ihmeen takia?
Kun runouttahan se. Rap -runous tai ylipäänsä sanoitukset tulvivat kirjallisuuden lyriikan tutkimuksesta tuttuja piirtejä. Lyriikka on vanhin kirjallisuuden muoto ja sen alku on runonlaulannassa, suullisessa perinteessä ja vahvasti musiikkiin kytköksissä.
Rapin lyyrisen olemuksen yksi merkki on tapa, millä rapsanoitus kertoo tarinan käyttäen symboleja ja vertauskuvia, metaforia levittääkseen mahdollisesti kyseenalaista tai ristiriitaista mielipidettä.
Sanoitukset kertovat meille tarinoita voimallisen kuvallisesti. Rapmusiikki on piripintaan täynnä riimejä, allitteraatiota ja slangia. Salasanoja, salakieltä, tavu- ja vokaalisadetta, kaikkea kaunista ja karheasti sanomaa. Rap ei rajoita itseään yhteen aiheeseen yksittäisessä laulussa, säkeistössä tai edes lainissa. Vaikka se voi vaikuttaa hämmentävältä, se on vain monien artistien eksentrinen ja viihdyttävä tyyli. Lyriikat, jotka vaikuttavat satunnaisilta tai naurettavilta, saattavat olla vain avoimia tulkinnoille. Rapissa on luovaa symboliikaa, uskomattomia rytmillisiä taitoja, itse-analyysia, ja dynaaminen eeppisen liioittelun ja ajattelun virta.
Siis silkka runoutta, no doubt.
Ainakin se lähestyy runoutta ja on ottanut haltuunsa kokonaisen uuden sukupolven. Amerikkalaisessa yliopistossa rap -lyriikkaa tutkiva ja opettava professori Howars Rambsy on näkee vahvasti, että rap -lyriikka on saanut nuoret innostumaan kirjallisuuden tutkimuksesta ja perinteistä sekä pohtimaan vaikkapa alluusion ja allitteraation käsitteitä.
John Sutherland, Modernin englantilaisen kirjallisuuden professori Lontoon yliopistosta on verrannut myöhäisiä Tupac Shakurin Hit Em Up :ia 1900 -luvun vapaamitalliseen runoilijaan Walt Whitmaniin. ”Rap on hyvin sanakeskeinen muoto”, määrittelee Sutherland, ”ja sen ydin on riimittelyssä ja vapaassa, rajoittamattomassa ja kahlitsemattomassa itse-ilmaisussa”.
Suomessakin erilaiset rap -lyriikkapajat ovat nouseva trendi. Ne kiinnostavat. Paleface, Atomirotan Mikko Sarjanen ja Haamu ovat vetäneet omia pajojaan. On olemassa jo sukupolvista osaamista ja perinne, jota voi jakaa nuoremmalle polvelle. Genre on kehittynyt parissakymmenessä vuodessa ja taiteellinen taso alkaa olla kovaa.
Onko vihdoin koittanut aika murtaa nämä kulttuuriset raja-aidat? Olisiko muita lähestymistapoja runouden ja poplyriikan erottelemiseen kuin aito ja oikea taide vastaan kaupallinen tai ITE -taidehenkinen roska? Tunnustaa ehkä oma genre, jolla on omat, herkästi kehittymästä olevat ilmaisun muodot ja konventiot, nähdä runoudella uusi, elämää sykkivä ja elinvoimainen kasvusto puolikuolleeksi unohtuneessa rungossa, ja lakata mustasukkaisesti vartioimasta kielellä ja ajatuksilla leikkimisen rehevää niittyä, koska
”Koska jossain on oltava sellainen niitty, missä on voikukan hahtuvia palleroissa ja tuuli puhaltaa niitä ilmaan, jossa heinä läähättää pitkän paahteisen päivän jäljiltä paksuna ja yöksi kostuvana, tummanvihreänä, kun päivä on taittunut illaksi ja jotkut tuntemattomat linnut kukertelevat pensaissa toisinaan, ja siellä saisi olla niin kauan kuin haluaa, hengittää ruohon ja tuulen tuoksua keuhkot täyteen.” (HH, Hauraat, reunoiltaan niin terävät I, 2018, ote.)
Se kuuluu kaikille.
Rap -lyriikka palaa jollain tavoilla runouden alkulähteille. Sen voisi jopa nähdä postmodernin ja modernin vastailmiönä. Vapaata mittaa, mutta mitallisena.
Kaikki Cheekin Veljeni Vartija elokuvan nähneet ja tarkkaan voiceovereita kuunnelleet (reilu 100 000 suomalaista tällä hetkellä) periaatteessa tietävät, mitä kirjallisuuden tutkimuksen termit allitteraatio ja assonanssi tarkoittavat. Allitteraatio on ”kahden tai useamman peräkkäisen tai lähekkäisen sanan alkuäänteiden yhtäläisyys ja siitä seuraava kielen soinnukkuus” ja assonanssi ”epätäydellinen, vaillinainen loppusointu; epätäydellinen riimi, jossa vain vokaalit sointuvat ja nekin epätäydellisesti.”
”Elän makeeta elämää, päällä parempaa Seppälää,
muut on vaikee muistaa ku musast rakentaa kestävää.” (Cheek: Timantit on ikuisia)
Tätä on paluu menneeseen, nostalginen ja ehkä osin tiedostamaton rytmeissä keinuminen. Takaisin mittoihin muotoihin ja rytmeihin, jotka soivat hauen leukaluiden taajuudella kalloissamme verenperintönä. Totuuden jälkeinen internet-ajan henki, missä informaation ja sivistyksen käsite ottaa uusia ja hankalasti hahmotettavia muotoja rinnastuu entisaikojen shamaanirumpujen henkeen, muinaisaikojen historian, yhteiskuntaopin ja uskonnon opetuksen henkeen eli runonlaulannan henkeen, kirjoitus- ja lukutaidon ja kirjojen puutteeseen syntyneen tarinankerronnan ja laulamisen perinteen henkeen.
”Vaka vanha väinämöinen/
Tietäjä iän ikuinen.”
Alkusoinnut ja assonnanssi havaittavissa. Henkilöpalvonta havaittavissa. Tiedonvälitys, troopit ja sanojen estetiikka havaittavissa. Rytmillisyys ja mitallisuus havaittavissa. Kansanomaisuus (populaari) havaittavissa.
En ole törmännyt korkea- enkä matalakulttuurin portinvartijan kannanottoon, jossa Kalevalan kirjoittanutta ja tuottanutta Elias Lönnrotia olisi syyllistetty suullisen lauluperinteen muuttamisesta kirjalliseen muotoon tai epäröintiä Kalevalan runollisuuden tai laadun suhteen. Sitä ehdottomasti käsitellään kirjallisuutena ja on yliopistojen kirjallisuudentutkimuksissa käytetty tuhansien ja taas tuhansien kirjoitettujen tutkimusliuskojen ja kirjoitettujen kirjojen pohjana.
Pyhimys maalaa Vitutuksen Pyhä Katedraali -kappaleessa elämänfilosofian, missä ei uskota isoon rahaan eikä sen vaihtoehtona näyttäytyvään sisäiseen rikkauteen. Ainoa, mikä pysyy, on vitutus. Tavallaan hän asemoituu rajanvetojen ulkopuolelle, omaan, itselle ja havainnolle rehelliseen, tarkkanäköiseen positioon. Vanhat rajanvedot sulavat samaa vauhtia napajäiden kanssa ja muurit rakentuvat tavoilla, joita emme tunne. Huomisen säätä on mahdoton ennustaa. On aika katsoa johonkin uuteen.
Ainoa mikä pysyy on muutos. Runouskin muuttaa muotoaan, mutta kuitenkaan ei. Parhaimmillaan rap -runous tuottaa mielihyvää, sanoittaa tuntoja, herättää ajatuksia, vangitsee ajankuvaa, ja on myös taitoa. Samoin kuin taitava saksofonisti on tarvinnut musiikillisen lahjakkuuden lisäksi tuhansia tunteja teknistä harjoittelua ja kuunneltua musiikkia, myös raplyyrikko käyttää omaa ajattelua, kokemuksia, persoonaansa, havaintoja ja runouden ja rapin mekanismeja luodakseen jotain uutta.
Mikä taas on hyvää runoutta ja mikä huonoa, on kokonaan eri asia.
Dylanin Nobelpalkintoa koskien: ”The difference is that Dylan was always effortlessly serious, he wasn’t trying,” writes Dylan biographer Howard Sounes. ”He was serious just because he had a great mind.”
totuus 