Jumalainen The Shape of Water


Heini Heikkilä kävi katsomassa The Shape of Waterin ja itki villatakkinsa hihat märiksi siinä määrin, että alkoi melkein hävettää leffateatterissa. Että siihen oli harmonikkamusiikkiakin laitettu. Matkalla leffateatteriin sorsat uivat auringonpaisteessa jäisenkylmässä Tammerkoskessa, joka vuolaana virtasi voimallisia pyörteitä tehden. Eivät sitten olleet talveksi lähteneet, muuttolentäneet.
Tampere, tuo tunteiden tyyssija.

Guillermo Del Toron The Shape of Water on tarinankerronnallinen mestariteos, estetiikaltaan täydellinen, tulkinnallinen, rikas ja monimuotoinen, kuten on elämä täällä maanpäällä niin kuin taivaissa. Se on puheenvuoro luonnon, monimuotoisuuden, ilmaisun ja jumaluuden puolesta ja kehoitus nöyryyteen ja oman pienuuden muistamiseen niiden edessä. Kertomus voimasta ja kertomus hauraudesta, ja siitä miten ne ovat yhtä. Kuvaus korkeimmasta, parantavasta, luovasta voimasta, ja kuoleman ja väkivallan irrottamattomasta yhteydestä siihen.

Näyttökuva 2018-02-18 kello 19.19.22
Hirveästi palkintoja ja ehdokkuuksia ja hyviä kritiikkejä.

Se on myös puheenvuoro elokuvien keskinäisessä dialogissa, esteettinen ja upea politiikkaa, amerikkalaisia (ja perhe-)ihanteita ja erityisesti kylmää sotaa ruotiva faabeli. Tieteen maailma, jossa ihminen ja hänen älynsä on korkein voima, on väkivaltainen, kylmä, hierarkkinen, kapea ja heikko. Luonnon maailma, missä jumala on korkein voima, on rajun raakalaismainen ja uutta luova, ruma ja kaunis, mutta ihmisen kahlittavissa. Intertekstejä, itseilmaisua, musiikkia, tanssia, elokuvia, televisio-ohjelmia vilistävä käsikirjoitus ja toteutus punoo juoneen mukaan aineksia ja tunnelmia tukahduttavuuteen, melkein raskauteen asti.

Näyttökuva 2018-02-18 kello 19.27.23
Elokuvassa katsotaan koko ajan elokuvia ja telkkaria, replikoidaan raamatun kertomuksista ja meininki on kauttaaltaan alkukertomus, exodus ja apokalypsia. Itsereflektoivassa leffassa synkronoidaan kellotkin ”kuten elokuvissa aina tehdään”.

Runsaus on runsasta, kuten on luonnon kukoistus Amazonjoella tai merten koralliriutoilla, mutta tiukan aristoteelinen pintajuonenkulku, joka kääntää elokuvan melkein toimintaelokuvaksi loppumetreillä, etenee sen vuoksi lähes piinallisen hitaasti jossain kohti. Alussa hyvä ja paha hakevat paikkaansa ja loppua kohti kärjistyvät siten, että juonessa on selkeä hyvä ja selkeä paha.

Klassinen rakennelma toimii: kidutus-, väkivalta- ja kauhuelementit pahan uhatessa tuhota kokonaan väkevä ja hauras merihirviö/jumalolento ovat tosiasiassa se, mikä piinaa. Ainoa ongelma vanhan ja tutun hyvä vastaan paha -asetelman käytössä on se, että se on niin ennalta-arvattavaa. ”Pelastukaas nyt jo” tulee mieleen, kun paha tieteellisen laitoksen amerikkalainen turvallisuusvalvoja paasaa siivooja Zeldalle raamatun Simsonista ja kiskoo rutisten irti mustia, kuoliossa olevia sormiaan niin että ne lentelevät olohuoneen matolle, ja on pakko kääntää katseensa muualle, siis siihen märäksi jo tässä vaiheessa itkettyyn villatakin hihaan. Kokenut leffankatsoja pohtii, että montako tällaista käännettä vielä.

Taitavasti rakennetut hahmot eivät ole kuitenkaan millään tavalla pelkistettyjä,  monotonisia tai ohuita. Ihminen ja sota ovat typeriä, mutta myös armeijan ja sotilaallisten päälliköiden hahmoihin on löytynyt haurautta, heikkoutta, inhimillisyyttä ja pelkoa. Sadistinen kiduttaja, itseään jumalan kuvana pitävä tutkimuslaitoksen päällikkö sortuu lääkkeisiin, tekee esimiehensä näkökulmasta virheen, ja rakastuu mykkään siivoojaan Elisaan, joka hänen ideologiansa protokollassa on lähes samanlaista, alempaa ja epäsikiömäistä saastaa kuin tutkittavana ja vankina oleva meriolento. Hänen kahmiessaan hikisenä ja kalpeana, pienentyneenä ja tuskissaan vahvoja kipulääkkeitä suoraan purkista, kiiltokuvamaisen täydellisen 50 -luvun kodin ja vaimon odottaessa häntä, tuntee suorastaan sääliä hahmoa kohtaan.

Näyttökuva 2018-02-18 kello 19.35.33.png
Hirviökin on ihminen, vai onko sittenkään.

Leffa on vahva elämää kannattelevan seksuaalisuuden kuvaus. Se on uutta luova voima, irrottamaton osa rakkautta ja kaikkea inhimillistä olemista, voimaa ja heikkoutta. Elokuvan esteettisesti henkeäsalpaava alkukohtaus alkaa Amelié -henkisellä kuvilla ja kertojaäänellä, mutta katkeaa täysin yllättävään ja hytkyvää vettä sisältävään täyteen alastomuuteen ja masturbaatiokohtaukseen kylpyammeessa. Siitä sitten avaruustutkimuslaitokseen, suoraan kylmän sodan sydämeen. Musta, runsas, äidillinen ja kodikas nainen on läheisin työkaveri. Naiset siivoavat miesten vessaa ja taivastelevat isojen päälliköiden kyvyttömyyttä tähdätä pönttöön. Pissaa on katossakin – samassa megamaskuliininen, seksitinen ja kova turvallisuuspäällikö tulee vessaan ja asettaa mustan, lateksinkiiltävän, yli metrisen, kovan ja hieman verta vuotavan pamppunsa lavuaarille kustakseen naisten nähden.

Näyttökuva 2018-02-18 kello 19.34.57
Fallossymboliikkaa, ihmisen mahtia ja sci-fi nyansseja olennon jumaluuden ja avaruuden valloituksen keskellä.

Yhdyntä meriolennon, eri lajia tai jumaluutta edustavan olennon kanssa on kuvattu herkän ja raikkaan kauniisti, mutta naisten kesken viitottu melko naistenkeskimäisen universaalisti ymmärrettävästi. Dialogin tasolla musta siivoaja Zelda kysyy, että onko sillä elin, ja Elisa kuvailee käsillään, miten olennon alavatsa aukeaa ja ihan etusormella, kuinka sieltä tulee siitin esiin. Tällainen tämä elokuva on. Kaunis, realistinen, täyttä satua, hirveä ja ruma. Rikas, täyteläinen ylistys ihmisyydelle, kulttuurille ja taiteelle, monimuotoisuudelle, elämälle.

Tarinassa siis Elisa, mykkä siivoaja, joesta vauvana löytynyt orpo ja Amazonjoen pohjamudista vangittu mystinen meriolento rakastuvat toisiinsa. Täysin mahdoton rakkaus, jossa eri lajia oleminen ja se, että toinen hengittää ilmaa ja toinen vedessä, estää faktana yhdessä olemisen (sen lisäksi, että toinen tapettaisiin maan pinnalla.) Kuitenkin käsinkosketeltavan uskottava ja aito rakkaus, se syvä, hallitsematon yhteyden ja hyväksynnän kokeminen, missä millään ulkoisella, kuten ulkonäöllä tai omituisilla tavoilla ei ole mitään väliä.

Näyttökuva 2018-02-18 kello 19.32.07
Lopultakin rakkaan sylissä. Yhteistä tulevaisuutta ei ole.

”Se on hänen katseessaan, se näkee minut, ymmärtää minut ja hyväksyy minussa kaiken.” Rakkaus, jota ilman ei halua itse enää elää, joka teki kaikesta tähän asti koetusta merkityksellistä. Kokemus, että kohtalo on tarkoittanut nämä kaksi yhteen. Tyhjentävä, vakuuttava ja kiihkeä on Elisen viitottu ja intensiivinen monologi hänen lähtiessään pelastamaan hengenvaarassa olevaa meriolentoa tutkimuslaitoksesta.  Ja loppusanat ovat niin totta, kun alun voice over palaa jälleen ääneen. Ne menivät jotenkin näin: ”Hän on kaikkialla. Hän on ympärilläni, hän on kaikkialla.”

Näyttökuva 2018-02-18 kello 19.45.16.png
Se oli tähtiin kirjoitettu.

(Ps. Annetaan finnkinolle vähän kritiikkiä tästä leffasta kuitenkin. Olisi tahdikasta pitää valot pois päältä se viisi minuuttia lopputekstien ajan, että ihmiset saa vollottaa rauhassa pimeässä tällaisen lopun jälkeen.

… Itki siellä muutkin, kuin minä.)

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s