Veljeni vartija – klassinen suomalainen tragedia

Jare Tiihosen eli Cheekin (he ovat sama) elokuva Veljeni Vartija on niittänyt karua kritiikkiä kautta linjan. Se on ollut niin tylyä ja torjuvaa, että on pakko ihmetellä, millaisin (puu)silmälasein leffaa on menty katsomaan. Veljeni Vartija on nimittäin nöyrä, hienovarainen, mietitty, rohkea ja paljas tarina.

Näyttökuva 2018-02-01 kello 18.01.15
Tunteisiin meni.

Pintatasolla leffa onkin sellainen, mikä kriittikkoja ärsyttää: muovinen, suojainen, omahyväinen, verbaalisesti kornin kökkerö. Mutta hyvät rakkaat ihmiset, sehän se pointti tässä juuri on. Sellainen on Cheek. Suojakuori, jolla on taottu rahaa ja pärjätty kotihelvetissä, koulun pihalla ja kaikkialla maassa, joka on historialtaan viinan ja väkivallan kaikkialta läpeensä kirjoma. Sellaisena leffalla on syvä ja tärkeä sanoma. Suojakuori, jonka sisällä paha olo paisuu niin, ettei se mahdu millään tavalla enää sisään sinne. Josta päähenkilö lopuksi haluaa ja onnistuu murtautumaan ulos. Ehkä tulemaan siksi, mikä hänen alunperin piti olla. Mutta kuka se on?

Näyttökuva 2018-02-01 kello 18.02.29.png
Antti Holma tulkitsee väkevästi hahmojaan.

Leffa on myös nerokas addiktioiden ja riippuvuuksien kuvaus. Kun kotona ei ole tarjolla turvaa ja lämpöä ja isä on väkivaltainen alkoholisti, perhe löytyy kaduilta ja päihteet, seksi ja väkivalta toimivat turvattomuuden ja yhteyden puutteen kipua lieventävinä huumeina. Niistä hermosto tulee riippuvaiseksi.  Ja kuten kaikkien riippuvuuksien kultainen sääntö tunnetusti toimii, annoksia täytyy suurentaa, kunnes mikään ei enää riitä, eikä tuo toivottua tunnetta. Elokuvassa näytetään myös hienosti, miten vähän näillä geneettisesti periytyvillä addiktioilla on tekemistä psyykkisen mielisairauden kanssa ja miten huonosti lääkitys niiden hoitoon sopii. Erinomainen on kohtaus, missä Jare juttelee terapeutin kanssa päässen liippaamaan jotain herkkää, jossa todellisuudessa ehkä on alkulähde hänen kasvavaan nälkäänsä ja ahdistukseensa, mutta herkkä kohta katkaistaan tylysti tyrkkäämällä diagnoosi ja resepti kouraan. Se on sitten sillä hyvä.

Näyttökuva 2018-02-01 kello 18.04.18.png
Kerran täällä eletään, yksi elämä. Kelloilla on tärkeä rooli leffassa.

Elo ilman seksiä, viinaa ja väkivaltaa ei tietenkään suju mitenkään. Vieroitusoireet ovat klassisen selkeitä. Valvomista, ahdistusta, paniikkia, masennusta. Persoonallisuus on jakaantunut kahtia, kuten jokaiselle addiktille käy: kännissä ylimielinen, megamalooninen, hurmaava ja krapulassa itsesäälinen, hyvittelevä tyyppi hajoaa taudin edetessä kokonaan kuin kahdeksi eri ihmiseksi. Nooran repliikki ”mä vihaan sitä Cheekiä. Mutta sua mä rakastan” on kuin suoraan alkoholistin läheisen oppikirjasta. Tunne-elämä muuttuu kemialliseksi, ja lopulta uhri on kuin tyhjä kuori, kykenemätön tuntemaan yhtään mitään muuta, kuin tuskansa.

Menestys, sen jano, korkea työmoraali, kontrollin halu. Siinä on ainekset Cheekin läpimurtoon, jota tosielämässä siivitti kovastikin Vain elämää -ohjelma ja Cheekin tupsahtaminen ”koko kansan oman rap -sankarin” rooliin. Sopivan kokoomus, sopivan sliipattu, sopivan kohtelias, sopivan cool ja vaarallinen rap -artisti, josta tehtiin lutuisan tuttu kotisohville. Seuraavana vuonna oltiinkin jo Linnan juhlissa. Hän oli tunnistettava ja samaistuttava, muistuma kultaisen kasarin lopun nousukaudesta, juppihenkinen, lahesta, riittävän maalta, riittävän jenkki, superurbaani ja magee. Todellakin kaikin puolin vaalea, kuuma ja lihaksikas esikuva, jota ajan poliittiseen henkeen sopi ihailla. Seksikäs, fitti, röyhkeä, tiukka ja rikas. Ja musiikki – niin no. Olihan siinäkin rytmejä ja biittejä. Se upposi jotain uutta janoavaan väkeen kuin kuuma veitsi voihin.

Näyttökuva 2018-02-01 kello 18.06.52.png
Menestys.

Leffa taas ei keskittynyt tietoisesti menestyksen ja läpimurron kuvaamiseen, vaan yksityiseen. Menestys ja läpimurto on sellaista, jonka iso osa kohdeyleisöstä kyllä tunnistaa. Ja kipu – tavanomaisuus, sen pelko, perhehelvetti, addiktiot – kateus normaaliin perhe-elämään pystyville – se on tosi inhimillistä ja samaistuttavaa. Kameraan suoraan katsovan Antti Holman katse ja tunne tunkeutuivat suoraan sieluun asti. Ahdistava fiilis alkoi jo kohdusta, missä kaksoset koskettivat toisiaan sormillaan. Heillä oli toisensa. Ja sitten ei edes sitä. Yksinäisyyden syvyyden voi ehkä tajuta vain sellainen, joka on itse sen elänyt.

Näyttökuva 2018-02-01 kello 18.08.04.png
Paha olo.

Isän ahvenet ja pilkkihaalarit toivat liikuttavan ja inhimillisen lisän tarinaan. Isän kuolema ja sen aiheuttama kipu olivat ehkä taitavimmin kuvattua emootiota koko leffassa parisuhteen jäädessä teennäiseksi ja molemminpuolisen riippuvuuden ja vaikeuksien lävistämäksi. Kokonaisuutena leffa herätti helliä tunteita ja oli minusta aito eikä ollenkaan laskelmoitu ja rahastamiseen pyrkivä. Kovin toisenlaisenkin olisi tästä materiaalista saanut.

Lopuksi soveltuu muutama Heini Heikkilän elämässään käyttämä kliseinen aforismi, jotka ovat facebook -meemi tasoa (kateellinen ja ilkeä ihminen pystyy olemaan aivan hirvittävän lapsellinen, tyhmä, kateellinen ja ilkeä. Viittaan tässä tietysti johonkin kritiikkiin, mitä leffa on niittänyt).

”Tänään et ole yksin.”
”Ensimmäiset asiat ensiksi.”
”Elä ja anna elää.”
”Päivä kerrallaan.”

Raittiutta, rakkautta, hyväksyntää ja sielunrauhaa, rakas lukija. Se on tie yhteyteen muihin ihmisiin. Se on tie vapauteen. Eikä se tarkoita luovuuden ja rikkauksien loppua. Se on niiden alku.

Näyttökuva 2017-10-19 kello 9.45.11
Start something. Alku.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s