Talvi on tulossa, ja se on hyvä.

Tulipahan taas valvottua puoli yötä ja katseltua Game of Thronesia lumoutuneena ja tajuamatta ajan kulua. Seitsemännen tuotantokauden ensimmäinen jakso on menossa, ja  fiilikset ovat nämä:

IMG_3167

Vastustin Game of Thronesia lähes yhtä kuumeisesti kuin aikoinaan eu -jäsenyyttä, kännykän ostoa, reititintä, ja ylipäänsä mitä tahansa uutta mitä ilman oli pärjätty siihenkin asti hienosti. Vaikka GoT oli jo massailmiö ja kaikkien huulilla, nihkeys ja vastarinta säilyivät. Sarjasta tuli mieleen kaikenlainen ankea ja nörtti: larppaus, lohikäärmeet, miekkailut, fantasia, taru sormusten herrasta, 90 -luku, tietokoneet ja pelaaminen, Vaajakosken S-marketin ankea parkkipaikka, sekä muita assosiaatioita, joissa on tukahtunutta, lehdettömiä oksia, näköalatonta raahustamista paikasta toiseen.

Luovutin ja annoin periksi kuitenkin rakkaan co-bloggaajani, nimimerkki Persoonien väsymättömän, tarmokkaan ja ansiokkaan, pitkäaikaisen painostuksen alaisena. Hienovaraista vihjailua jatkui. Ja jatkui. Ja jatkui.

Näyttökuva 2017-10-08 kello 10.17.36
Hyvä on, hyvä on. I surrender!

Aloittaessani Game of Thronesin jakson 1/1, minut oli pehmitetty ja valmisteltu huolellisesti: tiesin että ensimmäinen tuotantokausi tulisi sisältämään paljon ekspositiota ja tarinan istutusta dialogilla. Ja sellainen se sitten olikin. Miekkoja, ylevyyttä, jylhiä ja ihan hirveen korneja pökkelödialogeja, pönötystä miekat tanassa linnan pihalla, ja krooh. Liuta nimiä, sukuja ja henkilöhahmoja, kuka helkkari nyt oli kukin?

Mutta se oli muutakin. Se oli myös verta, irtoavia päitä, teloituksia, ennen näkemättömän karseaa ja yksityiskohtaista väkivaltaa, eläviä kuolleita, epäreiluutta, insestiä, seksiä, kylmää, julmaa, kovaa, ilkeää, raakaa ja epäoikeudenmukaista valtataistelua, juonittelua, pahansuopuutta, pahuutta. Lapsiin kohdistuvaa väkivaltaa, ja sellaista, että kaikki näytetään yksityiskohtaisesti ja loppuun asti. Enteitä ja vihjeitä jostain suuresta, mitä on tulossa, valon ja hyvän voimaa, elinvoimaa, susia, vahvoja, juurevia puita. Henkimaailmaa. Intohimoa. Ja sen estotonta toteuttamista.

Olin koukussa.

Mietin monta kertaa sarjaa katsoessa, että en pidä siitä. Väkivalta ja epäreiluus sai omatkin sisuskalut monta kertaa kääntymään ympäri, ja joskus olin niin järkyttynyt ja kauhuissani verkkokalvoilleni just heijastuneista asioista, että mietin, etten tule toipumaan tästä ikinä. (Toim. huom. meni 15 vuotta, että toivuin x-filesistä, enkä pelkää enää tunnusmusiikkia). Soitin siskolle Game of Thrones -kriisipuheluita. ”Olen liian herkkä tälle.” ”Tää on ihan hirveä, mä päätin etten kato enää yhtään.” Erityisesti kolmannen tuotantokauden aikana. En vieläkään tiedä, olenko traumatisoitunut pysyvästi tästä sarjasta. Mutta ainakin se on muuttanut minua.

Sarja on nimittäin nerokas allegoria ihmisyydestä. Siinä käsitellään taitavasti ja moniulotteisesti yhteiskuntaa, politiikkaa, uskontoja, valtaa, hierarkioita, väkivaltaa ja rakkautta, elämää ja kuolemaa. Nykyelomme on riisuttu paljaaksi ja täysin alastomaksi kaikista sivistyksen ja tieteeseen uskovan, järkevän ja universumia hallitsevan valistuksen ajan jälkeisen, postmodernin kaupunki-ihmisen suojakuorista. Kyllä. Ihmisyys on riisuttu paljaaksi, ja fantasiatodellisuuden keinoin sitä on mahdollista tarkastella niin raadollisena kuin se on. Miten vallanhimo ja ahneus sokaisee ihmisen, miten toisten alistaminen ja heikentäminen voi tuoda mielihyvää, ja miten häikäilemättömästi politiikassa voi toimia, valjastaa vaikkapa uskonnon hallitsemaan ihmisiä ja kansaa. Rautavaltaistuin, rautavaltaistuin. Se on kaiken keskiössä Game of Thronesissa, ja kaikki haluvat sille. Minkä ihmeen takia?

 

Näyttökuva 2017-10-08 kello 9.51.31.png
Mitä järkeä on sotia ja alistaa toisia ihmisiä? Järjeltä ei kysytä.

 

Keskellä tätä kaikkea on sarjan näkemys rakkaudesta ja sen totuudellisuudesta ihan hirveimmissäkin olosuhteissa. Vain rakkaus pakenee hierarkioita ja ihan kaikkia mahdollisia raja-aitoja. Mahdottomat rakkaudet ovat mahdollisia, kun sarjan sankarit laittavat ne olemaan. Rakkaudessa on rauha. Ja turva. Siinä ei ole sotaa, ei valtataistelua, ei kysymyksiä siitä, mikä on ollut tapana ja sopivaa. Se on todellinen supervoima, elämän voima. Se, mikä erottaa elävät, ne jotka ovat elossa, ja kuolleet.

Selibaattilupauksen tehnyt Yövartion veli voi ottaa puolisokseen villin, joita vastaan on sodittu sadat vuodet. Veli voi rakastaa siskoa, ja tehdä tämän kanssa lapsia. Kuningas voi ottaa vaimokseen tantereella haavoittuneita paikkaavan, alhaissäätyisen naisen. Suvun jatkaja, esikoispoika, voi rakastaa miestä ja tehdä valintoja sen vuoksi. ”We do not get to choose, who we love.”

Mutta rakastetuiltakin leikataan kurkut ja vatsat sikiöineen auki. Sarjan edetessä kyynistyy. Niin monta hyvää ja toivoa tuonutta henkilöhahmoa on kuollut niin epäreilusti ja julmasti, niin monta syvää toivottomuuden hetkeä koettu, niin paljon kidutusta nähty, että lakkaa tuntemasta kiintymystä henkilöhahmoja kohtaan. On niin saakelin kylmäkin koko ajan, ja kaikilla huulet sinisenä. Lapsia poltetaan roviolla ja suolet rotkottaa likaisella hangella. Likaa, sisälmyksiä, paskaa, huoria, irtileikattuja ruumiinjäseniä ja sen sellasta.

Jännite, joka perustuu yleensä siihen, että pidetään päähenkilön puolta ja jännitetään sen puolesta vaarojen ja esteiden uhatessa, hetkellisesti katoaa ja katsoja havahtuu kauhuissaan muuttuneensa yhtä tunteettomaksi kuin muukin Game of Thronesin maailma. Tulkoot se valkeiden kulkijoiden armeija, kadotkoon elämä. Kuolkaa kaikki, saatana, ihan sama. Ne kuolevat kuitenkin. Mitä väliä?

Näin se toimii. Väkivalta, sota.

Sarjan apokalyptinen sanoma ja filosofia sodan typeryydestä on valmis. Sanoma maallisen elämän väliaikaisuudesta, ruumiissa elämisen hauraudesta ja siitä, miten helposti kuolema voi kohdata. Lopullisesti. Siksi fiilikset suuntautuvat tuonpuoleisiin. Tänä aamuna.

Odotan kuumeisesti seuraavan jakson katsomista. Viimeinen tällä hetkellä olemassa oleva tuotantokausi on meneillään, ja tiedän että sitten se loppuu. Ehkä sitä jaksaa sitten katsella sitä S-marketin seinää taas hetken ihan mielellään ja uusin silminkin. Tervetuloa, lehdettömät, mustat oksat. Talvi on tulossa Helsinkiin. Talvi Helsingissä, se on hirveän tylsä ja tavallinen. Ja se on hyvä.

IMG_3147.jpg

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s