Kaikki on ihan hirveää


Kulttuuritäti näki Blockfesteillä ensimmäistä kertaa Paperi T:n lavalla ja hyväksyi.

IMG_2717



Blockfest 2017 oli rakennettu yleisön kannalta poliittisesti kiinnostavalla tavalla. Rahvas, keskiluokka ja eliitti oli eroteltu toisistaan erilaisiin karsinoihin, kuten vanhoissa keskiaikaisissa turnajaisissa kuunaan. Halvin lippu oikeutti vaeltamiseen rahvaan seassa laaksoissa, vähän kalliimmalla ja/tai suhteilla pääsi V.I.P. eriöön. Ylhäistölle oli oma exclusive -lehteri. Siellä valo oli koko festin jotenkin sinertävää, kuin symbolina veren värille, jos sinne katse joskus eksyi.

Esiintymiskattaus oli myös jaoteltu siten, että kaupallinen ja oikeistolainen rap sijaitsi stadiumin jättilavalla ja taiteellisempi, vasemmistolainen rytmimusiikki esitettiin suuressa telttakatoksessa. Molemmat laskeutuivat kuin laaksot keskustassa olevan V.I.P. -alueen molemmin puolin. Vaellus laaksojen välillä Pivo -maksuranneke ranteessa sai kulttuuritädin V.I.P. -lipukkeen liehumaan kaulassa absurdismista. Kontrasti JVG:n Kyllä täällä tarkenee – meiningin ja esimerkiksi Avaimen poliittisen totuudenlauonnan välillä oli melkoinen.

 

IMG_2654 3
Amerikkalaista hiphopblingiä Stadium Stagella. ”And all my peoples got champagne, fast cars by the bar wasted” (Wiz Khalifa: Stoned)

 

IMG_2696
Teltassa, on the other side: ”Osamaksu-Rolexi, Osamaksu-Rolexi!”

Hyväntuulinen ja tunteellinen Mikael Gabrielin keikka on juuri päättynyt tuhansien ihmisten yleisömereen, joka pitää toisiaan kädestä kiinni ja huutaa yhdessä ”rakkaus voittaa vihan”, ”rakkaus voittaa vihan”, kun kulttuuritäti havaitsee että suoraan näistä tunnelmista on tarjolla Malarian pelkoa.

Kulttuuritäti lähtee Paperi T:n keikalle kyynel silmäkulmassa, täynnä rakkautta ja liikutuksestaan liikuttuneena ja valmistautuu masentumaan. Keikkaan, jonka jälkeen tekisi mieli tehdä Edelmannit laivalta tai ainakin vähintään hypätä parvekkeelta. Siis kaikkihan on todella ja oikeasti yhtä ankeaa, kuin Paperi T:n soundeissa ja lyriikoissa. Eikö totta? Emmehän halua nähdä kauneutta, vaan totuuden. Totuudessa on kylmä, pimeää, affektitonta, raakaa, rakkaudetonta, kalseaa, kännistä, yksinäistä. Kulttuuritäti laskee rillit nenälleen ja seisoo odottavasti kädet puuskassa päästyään tunkemalla mikserikopin viereen. ”No, katotaan nyt sitten”. Asento kuitenkin jähmettyy nopeasti Kulttuuritädin ja Pipari T:n aiemmilta keikkakokemuksilta tuttuun suu auki -ilmeeseen.

Tautisen harmaat, valkoiset valot, valkoiset asut, pelkistetty lava. Nuori mies seisoo mikin ääressä tukka naamalla. Teltta on aivan täyteen tupattu, väki tallaa muovituoppeja, sadeveden liejua, roskaa, happi loppuu, ganja ja tupakka haisee, eteen- sivulle- eikä taaksepäin pääse. Ihmiset seisovat lähekkäin, ihmisen lämpö, kuumuus, koleasta sadesäästä huolimatta tekee mieli riisua takki. Mies räyhää sitoutumisen vaikeudesta (mieluummin ne Edelmannit laivalta kuin asuntolaina), intellektuellin yksinäisyydestä tyhjäpäiden seassa (ime sitä röökii mut ole vittu hiljaa), ja kaikenlaisista nuoren lapsettoman elitistin ja toisineläjän huolista.

 

IMG_2718
Taide.

 

Yleisö seisoo hartaana paikallaan. Kukaan ei heilu, kaksi vuorokautta jatkunut bilerytke ja basson korvathalkova tumina on tauonnut. Meditatiiviset kuviot, biitit ja yksinkertaiset valot luovat pyhän tunnelman telttaan. Paperi T huutaa voimallisesti mikkiin ”joko sinä tulet alas tai minä tulen sinne ylös” kerta toisensa jälkeen. Sade pyyhkii hopeapajua teltan ulkopuolella, samanlaista, jollainen oli lapsuuden mummolan rannassa. Oma elämä alkaa lipua kuvanauhana päässä läpi. Juopottelevia sukulaisia. Rakkauden raatelevuus. Rakkaudettomuuden turtumus. Kovat pakkaset. Loskasateet. Hiljaisuus. Ontot vaeltamiset pimeillä öisillä kaduilla. Märkä betoni. Sateessa harmaana oksiaan riiputtava kuusi. Etsintä, tuli, levottomuus. Kyllä. Me suomalaiset tunnistamme tämän. Me teltassa olijat. Me olemme tunnekokemuksen ytimessä.

 

FullSizeRender 19
Rakkautta ja hartaana seisova yleisö Paperi T:n keikalla.

Keikan meditatiivinen tunnelma jatkuu alusta loppuun. Sanoitusten detaljit ja Paperi T:n persoona unohtuu. Kaikki unohtuu. Keikkaa ammattimaisesti videokuvaava tyyppi nyökyttää päätään musiikin tahtiin mikserikopin sisällä sama lasittunut ilme naamallaan.

Kun keikka on ohi, kulttuuritäti nyökkää hyväksyvästi ja pohtii, pitäisikö käydä pitkästä aikaa kirkossa.

Paperi T:n performanssin sanoitusten, tunnelman ja asenteen luoma totuus jatkaa sukupolvista suomalaisuuden ketjua. Oman maamme, suomenkielistymisen ja kuvataiteemme ja kirjallisuutemme synty sattuu sijoittumaan naturalismin ja realismin aikaan, maailmanlaajuiseen tendenssiin, jossa haluttiin näyttää asiat raakoina ja sellaisina kun ne ovat. Kaikki tuntevat Eero Järnefeltin Kaskenkaatajien lapsen ankean katseen tai vaikka Tyko Sallisen Rintalapsen säälimättömän rehellisyyden.

 

Näyttökuva 2017-08-24 kello 14.22.22.png
Tämmöstä tämä elämä, saatana, on.
Näyttökuva 2017-08-24 kello 14.24.29.png
Surumielisen näköinen nainen.


Tämä synkkyys, raadollisuus ja asenne ovat jääneet pohjavireeksi meillä tehtyyn musiikkiin, taiteeseen, elokuviin, esittämiseen ja kertomiseen, hyvin vahvana.

Yhdessä tämän tunteen kokeminen kymmenien tuhansien ihmisten kanssa oli puhdistava kokemus. Siinä oli jotakin maaduttavaa ja juurevaa. Elämän kaskipellossa tässä raadetaan vielä vuonna 2017. Ja kaikki on ihan hirveää.

Mut tää on mun tapa rakastaa
Mut tää on mun tapa rakastaa
Tää on mun tapa rakastaa
Tää on mun tapa rakastaa
Tää on mun tapa rakastaa
(Paperi T: Tapa)

 

2 Comments

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s